Surua ja aurinkoa

Lomat tuli lusittua ja tyypilliseen tapaan Espanjassa. Mikähän ihme minua vetää kyseiseen maahan. Espanjan kielen taito tietenkin houkuttelee, kun matkustaminen on helpompaa, jos puhuu paikallista kieltä. Sitten tietenkin Espanjan mieletön ilmasto - Euroopan paras. Ja kun yhteen ja samaan maahan alkaa reissata toistuvasti, niin sitten kertyy ystäviä ja onhan heitäkin käytävä välillä tapaamassa. Yksi viikko vierähti Barcelonan kupeessa, josta ystävien kesken vuokrasimme asunnon uima-altaineen, ja ne tuntuivat kesän parhaimmilta päiviltä. Aamulla altaan reunalle lueskelemaan, uimaan ja ottamaan aurinkoa, sitten hyviä illallisia ja leppoisaa käveleskelyä pikkukaupungin kujilla. Voiko elämä siitä paremmaksi muuttua? Reissuviikon kruunasi Espanjan ja Hollannin loppuottelu. Kyllä baari repesi, kun Espanja teki voittomaalinsa. Ja sitten kaupungin kaduille juhlimaan…

Nyt Kajaanissa jatkuu sama kolmenkymmenen asteen helle. Huomiseksi kenties sitäkin lämpimämpää. Onneksi klinikassa on hyvä ilmastointi. Lupailin alkuvuodesta ihotautipotilaille tavallista helpompaa kesää. Mutta nyt tämän kuumuuden ylittäessä toistuvasti yli kolmenkymmenen rajapyykin alkaa ihotautipotilaatkin kärsiä. Suomalainen huoneilma nimittäin pysyy kyllä talvisin leppoisan lämpimänä (joskin kuivakkaana) mutta näin helteillä sisätilat yleensä täyttyvät kosteannihkeästä tunkkaisesta kuumuudesta, mikä saa hien jatkuvasti kihoamaan pintaan ja ainakin monet eksemapotilaat kärsivät tästä. Valitettavan usein myös työpaikoilla on huono ilmanvaihto. Toivottavasti syksymmälle sitten ilmaantuu näitä toivottuja parin viikon 20 asteen tasaisen aurinkoisia päiviä.

Harrastus on tuottanut hedelmää: romaanini Samuel julkaistiin viime viikolla. Kyseessä on fiktiivinen juttu, joka käsittelee geeniteknologiaa, ja aihe on tuntunut kiinnostavan mediaa. Ainakin täällä pohjoisessa sanomalehdistä tulee haastattelupyyntöjä tuon tuostakin, on Kalevaa, Pohjolan työtä ja Kainuun Sanomia. Niihinkin pitää löytää aikaa, ja tietenkin seuraavan kirjan kirjoittamiseen, liikuntaan, sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen, päivätyöhön, Oulun kirjamessuille… ja kun välissä tekisi mieli vain olla, nauttia kesäisestä illasta, katsoa elokuva tai pelata tietokoneella. Mutta en varmasti ole ainoa nuori ja kiireinen aikuinen tässä maassa. Koitetaan jaksaa, me jokainen. Ja te, joilla on lomia, niin ladatkaa akkujanne oikein luvan kanssa ja nauttikaa harvinaisista helteistä.

Toinen kissoistani menehtyi viime viikon maanantaina äkillisesti, ja se oli melkoinen järkytys. On kauheaa ajatella, että se pieni suloinen kissanpentu, jonka kolme vuotta sitten adoptoin, on nyt poissa. Töissä itketti, ja potilaiden tasainen virta ahdisti, kun mielessä pyöri vain yksi ja sama asia, vaikka olisi pitänyt keskittyä antamaan kaikkensa potilaiden omille huolille ja murheille. Nyt on jo parempi olla, mutta vieläkin ikävöin sitä pientä karvapalloa vierelleni kehräämään. Elämä jatkuu,  meillä täällä tämänpuoleisessa, ehkä joskus kohtaamme siellä, minne meidän kaikkien on ennen pitkää lähdettävä. Mutta sitä odotellessa ei voi jäädä suremaan loppuiäkseen, vaan on mentävä eteenpäin, se on velvollisuutemme meillä, jotka vielä käyskentelemme täällä. Rest in Peace, Niisku. Olit kaunein, kiltein ja rakkain eläin minulle.

Kiristystä

Äidilläni on ollut tapana kerätä muistoja perheraamatun väliin. Sieltä löytyy kaikenlaisia lehtileikkeitä, lasten hiuskiehkuroita ja muuta mielenkiintoista. Hän näytti minulle erään kirjeen, jonka olin kirjoittanut vanhemmilleni 12-vuotiaana. Silloin Dingo-buumi oli vallannut kaikki suomen teinitytöt. Olen näköjään lapsena yrittänyt (ainakin kerran) kerätä säälipisteitä psorillani ja jopa kiristää vanhempiani, mutta eipä ole onnistunut ja hyvä niin. Vanhempani ovat aina osanneet suhtautua oikein sairauteeni ja tällä tavoin olen sen itsekin oppinut oikein hyväksymään. Laitakin tähän luettavaksi kirjeeni, sieltä perheraamatun välistä.

”Hei rakas äiti ja isä!

2 viikon päästä on Dingo Ponnella. En voi tätä ääneen sanoa, koska en saa sinulta muuten suunvuoroa. Jos haluat että ihoni paranee, niin päästäisin sinuna minut Ponnelle, koska jos päästät minut, otan joka päivä aurinkoa 2:en viikon ajan ja lupaan etten koske kynnelläkään ihottumaläiskään. HUOM. Jos et päästä, teen päinvastoin ja sitähän et halua että joudun OYKS:aan hoitoon.

Allekirjoitus Kristiina Rautio ”

PS. Tänäkään päivänä en ole Dingoa livenä nähnyt…

“Kato ton ihoa”

Olimme menossa rannalle ystävieni kanssa. Luulin, että olimme menossa pienelle hiljaiselle rannalle, jossa olisi hyvin vähän ihmisiä. Jo kaukaa kuulin rannalla olevan paljon lapsia. Ahdistuin ja kauhea kiukun puuska nousi sisältäni. Aloin kiukutella, että en mene uimaan, koska kaikki lapset kusevat ja paskovat veteen. Ystäväni vain tokaisi, että voin mennä takaisin autoon odottamaan.

Kävelin tuhahdellen rannalle ja seisoin kauan rantavedessä. Kun lopulta pääsin ylpeyteni yli, pulahdin veteen, uin kauemmaksi ja lopulta rauhoituin. Kun ärsytykseni meni ohi, ymmärsin pian miksi olin stressaantunut yhtäkkiä rannasta, jossa oli paljon lapsia. Lapset usein ja myös tuona päivänä tuijotte-levat ja kuiskivat äänekkäästi ”kato ton ihoa”. Vanhemmat kuiskivat kilpaa takaisin, että ei saa tuijottaa. Ja niin kaikki päätyvät tuijottamaan tai teeskentelemään ei tuijottavansa.

Vaikka olen hyvin sinut ihoni kanssa, en silti ole aina valmis olemaan ”se erilainen”. Silloin kun on vä-synyt tai muuten mieli maassa niin haluaisi olla vain rauhassa, eikä vastailla epätietoisten kysyviin kat-seisiin.

Ihmisten edessä

Luin äskettäin artikkelin nudismista, siinä pohdittiin alastomuutta ja alastomuuteen suhtautumista. Minä itse hoitajana näen paljon alastomia ihmisiä, en kohta edes rekisteröi onko ihmisellä vaatteet päällä vai ei ja keskityn töissäni ihonhoitoon. Ihosairautta poteva ihminen joutuu olemaan usein alasti toisten edessä hoitoa saadakseen ja hoitoon hakeutuessaan. Lääkärit syynäävät ihoa, hoitajat rasvailevat ja antavat valohoitoja. Tämä on ihopotilaan arkipäivää ja siihenkin tottuu, että useasti on joku vieras ihminen iholla. Minä saan olla molemmissa roolissa, niin hoitajan kuin potilaankin. Asiasta tekee aika hauskan se, että omalla työpaikallani olen lääkärin kollega, sekä potilas. Saman työpäivän aikana saatan toimia lääkärin avustajana ja kun minulla on ihokontrolliaika, menen hänen vastaanotolle, riisun vaatteet pois päältäni ja hyppään potilaan rooliin. Ja vastaanoton jälkeen toimin taas hänen kolleganaan. En tiedä miltä tämä asetelma lääkäristä tuntuu, pitäisi kai joskus sitä häneltä kysyä, mutta minulle se on joskus tuonut huvittavia tilanteita eteeni ja kieltämättä vähän nolojakin.

Olin muutama vuosi takaperin kauttaaltani psoriaasin peitossa niveloireineni, kaikki hoitokeinot oli käytetty ja jotain uutta piti keksiä, että pääsisin taas kuntoon. Siispä jouduin, tai oikeastaan pääsin lääkäreiden ongelmameetinkiin. Se on sellainen tilaisuus, jossa kaikki ihotautiklinikan lääkärit professoreita myöten kokoontuvat miettimään vaikeita potilastapauksia. Kun minä odottelin oven takana omaa vuoroani tähän tilaisuuteen, tulin miettineeksi, että minnekähän minä vielä joudun tämän ihottumani kanssa. Kyllä minä sen tiesin, että he ovat kollegojani ja ehdottomasti alan ammattilaisia, eivätkä olleet kiinnostuneita mistään muusta kuin ihostani ja terveydestäni. Ja parhaansa mukaan yrittävät auttaa ja keksiä minulle parhaiten sopivan hoitomuodon. Mutta kyllä minua silti vähän nolotti. Omasta mielestäni minun olisi sillä hetkellä pitänyt ainakin olla laihempi ja treenatumpi, mutta onneksi muistin sentään aamulla pukea alusvaatteet uusimmasta päästä ylleni. Kun sitten seisoin siellä kaikkien edessä nahka paljaana, he eivät tietenkään keskittyneet muuhun kuin ihooni. Minulle määrättiin biologinen lääkehoito ja kohta pääsin iho- ja niveloireistani lähes kokonaan eroon. Näin sain terveyteni sekä vaarantuneeni työkykyni takaisin. Voinpa sanoa, että sain oman elämäni takaisin.

En tiedä kuinka moni omalla työpaikallaan on käynyt seisomassa alasti työkavereiden edessä, mutta minä olen ja olen vielä hengissä. Kerran eräs luennoitsija sanoi, että sellaiset ihmiset ovat onnellisempia, jotka saavat kosketella toisia iholta ja minä saan kuulua myös heihin ammattini puolesta.

“Henkilökohtainen on poliittista”

Sain pienoiset raivarit, kun luin sukupuoliasioista. Manasin siinä samassa kaikki järjestölliset toiminnat, mielenosoitukset ja samassa taisi arvosteluni kohteeksi joutua kaikki aatteelliset ja uskonnolliset näkemyksetkin. Olin sitä mieltä, että kaikki leimautuminen aiheuttaa vain lisää ymmärtämättömyyttä ja rajoja, joita on vaikea hahmottaa. Sanomalla mielipiteitään loukkaa aina välttämättä jotakuta, vaikka kuinka koittaisi ymmärtää kaikkia osapuolia.

Itsekseni melskatessa haastoin ystävääni reagoimaan. Hän oli erittäin huvittava vastatessaan “kuulen, että sinun on erittäin haastavaa keskustella sukupuoliasioista”. Hän jatkoi vastailua tähän malliin, kunnes sain kiinni siitä, mikä minua todellisuudessa nyppi. Aluksi huusin siitä, että on se nyt perkele, kun maailmassa ei saa olla sellainen kun on, vaan että minuuden turvaksi pitää pystyttää erilaisia oikeuksia puolustavia patsaita ja järjestöjä. Tai on se kumma, ettei jokainen nainen voisi vain löytää itsestään omaa naiseuttaan, kunnioittaa sitä ja käsitellä asioita siellä, missä ilmenee ongelmia henkilökohtaisella tasolla. “Kuulen puheestasi, että sinulle on haastavaa kuunnella omaa naiseuttasi ja ymmärtää sitä”. Vaikka ystäväni vitsaili, osui hän täysin asian ytimeen.

Tiesin, että olen jo muutaman vuoden ajan yrittänyt ymmärtää omaa naiseuttani ja siihen liittyviä asioita. En vain voinut kuvitella, että vaikeus kyseisessä asiassa voisi heijastella näin voimakkaasti suhtautumiseeni yhteiskunnallisiin asioihin ja omaan politikointiini. Havainto oli samaan aikaan pelottava ja mielenkiintoinen. On kauhistuttavaa miettiä vaihtoehtoa, että maailma olisi ehkä parempi paikka, jos kykenisimme kuulemaan jokaisen yksilölliset tarpeet ja haasteet. Kauhistuttavaa se on siksi, että on outoa miettiä maailmaa, jossa hyvinvointi ei perustuisikaan yhteiseen hyvään vaan yksilölliseen toteuttamiseen. Kuinka moni on todellisuudessa valmis kohtaamaan omat tarpeensa, jos ne niillä olisi mahdollisuus tulla kuulluksi ja täytetyiksi?

Aurinko paistaa… lopultakin!

Tänä vuonna Espanjan iho- ja sukupuolitautilääkäreiden yhdistyksen kevätkokous pidettiin Malagassa. Espanjalaiseen dermatologiaan viehtyneenä piti tietenkin taas ottaa osaa, todennäköisimmin kongressin ainoana suomalaisedustajana. Kelit helli, kuten Aurinkorannikolla aina, asteita riitti kolmenkymmenen molemmin puolin ja aurinko paistoi joka päivä, niin että meinasi tulla jo kuuma pikkutakin alla. Tuskinpa missään manner-euroopassa saa nauttia moisesta ilmastosta kuin Aurinkorannikolla. Siksi alueelle pesiytynyt lama tuntuu sitäkin surullisemmalta, hotelli oli täysin pilkkahintainen ja hintataso on selvästi laskenut siitä, mitä Etelä-Espanjassa silloin oli, kun nelisen vuotta sitten siellä asustelin. Jos saa suositella, niin te, joiden psoriaasi reagoi suotuisasti ilmastohoitoon, niin kannattaa harkita aurinkolomaa Malagan seutuville. Lennotkin ovat halventuneet selvästi, lensi sitten Pohjois- tai Etelä-Suomesta. Aurinkoa riittää varmasti aina marraskuulle asti.

Kävin kuuntelemassa psoriaasin osalta systeemihoitojen valitsemisesta tietyille erityispotilasryhmille, kuten hepatiitti-, hiv- sekä raskaana oleville potilaille. Sitten kiinnosti ihosyövät, kuten aina, ja tietenkin tuli kierrettyä näyttelyalueen seinille kiinnitetyt tieteelliset posterit huolellisesti, niitä olikin satoja. Psoriaasin liittyviäkin oli kymmeniä ja taas kymmeniä. Eräältä näyttelytiskiltä mukaan tarttui espanjalainen psoriperehdytysopas, tässä kuva tästä mainiosta vihkosesta. Sitten liitän muutaman kuvan Malagan tuliterän kongressikeskuksen upeasta arkkitehtuurista.

Aurinkosuojauksesta on jälleen puhuttu mediassa kiitettävän paljon. Tuntuu kuin ihmiset olisivat oikeasti alkaneet havahtua auringonoton vaaroihin, ja rusketuksen ihannoimisesta oltaisiin vähitellen luopumassa. Lehtien sivut ovat täynnä erilaisia aurinkosuojausvinkkejä ja informaatiota ihosyövistä. Ihosyöpiin me perusihotautilääkärit törmäämme todellakin päivittäin. Tänäänkin oli kaksi potilasta. Tuli vain mieleen, että olisivatkohan nämäkään potilaat tässä leikkaushoitojen suunnittelussa, jos olisivat aikoinaan nuoruudessa olleet tietoisia auringonvalon vaaroista ja olisivat ymmärtäneet suojautua asianmukaisesti vaatetuksen, hatun ja riittävän vahvojen (vähintään 15 suojakartoimilla varustettujen) suojavoiteiden avulla.

Muistakaa myös te arvoisat psorikanssakulkijani auringon vaarat! Tietenkin tulee nauttia kesästä ja siitä, miten ihotilanne useimmilla viimein hellittää - joillakin jopa dramaattisesti - ja miten kutina rauhoittuu ja uusien pisaroiden ja plakkien ilmaantuminen lopulta samaten. Auringossa on ihanaa maata ja puhumattakaan silloin, kun tietää, miten hyvää se saattaa myös psorille tehdä. Mutta jos iho pääsee edes kerran palamaan, niin psori saattaa heti leimahtaa, etenkin laaja-alaista ihosairautta potevilla. Ja jokainen ihon punehtuminen ja ruskettuminen ilman edeltäviä vahvojen suojakertoimien käyttöä lisää hurjasti ihosyöpäriskiä.

Allekirjoittaneen yhteistyö nupson kanssa jatkuu. Ensi viikolla on Helsingissä informaatiotilaisuus ja syksylle on suunnitteilla tänne Ouluun yhteistä tilaisuutta myöskin. Siitä enemmän tuonnempana. Ja uusia videoblogejakin on kuvattu, seuratkaa sivuja!

Vapauden hinta

Kävin katsomassa suomalaisen dokumenttielokuvan huumemaailmasta. Elokuvassa huumeriippuvaisella oli unelma omasta pienestä maalaistalosta espanjassa, vaimosta, lapsista ja niin kutsutusta normaalista työpaikasta. Elokuvan jälkeen ystäväni tokaisi ”koskahan hän herää todellisuuteen, ettei hänen unelmansa tule ikinä toteutumaan”. Samaan aikaan minä pohdiskelin, että toivottavasti hänellä riittää rahkeet oman unelmansa toteuttamiseen. Maailmaa voi katsella niin monesta eri näkökulmasta.

Minun yksi unelmistani on joku päivä olla vapaa psoriasiksen aiheuttamista oireiluista, niin iholla kuin nivelissä ja myös mahdollisista liitännäissairauksista. En vielä ole varma, kuvittelenko minäkin vain olemattomia vai pystynkö juuri unelmointini voimalla käsittelemään psoriasiksen hallintaan liittyviä asioita ja siten olla päivä päivältä lähempänä unelmani toteutumista.

Monesti pohdin, mitä tarkoittaa olla täysin vapaa ylläpitävistä tekijöistä. Olisi oltava mahdollisimman sinut itsensä kanssa sisäisesti ja ulkoisesti, ruokavalion tulisi olla mahdollisimman puhdasta ja henkilökohtaisen kehontyypin mukaista, absolutismi ei olisi pahitteeksi, ihmissuhteet tulisi olla tasapainossa, liikunta olisi osa jokapäiväistä elämää ja niin edelleen. Tiedän kokemuksesta, että lista ei houkuttele katsomaan kovin herkästi itseään peliin. Silti jostain tulisi aloittaa.

Olen raivannut tieltäni monia esteitä ja kaikista vapauttavinta ja samalla kahlitsevinta on ollut kuunnella omaa sisäistä viisauttani. Ongelma on siinä, että unelman koukku on heitettävä joka kerta uudestaan kuin kalastaja, joka kalan syötyään välttämättäkin tulee jälleen nälkäiseksi. käsitellyt asiat antavat hetken mielen, kehon ja sielun rauhan, kunnes on taas jälleen astuttava muutoksen ja tietämättömän virtaan. Elämää ei voi ohjata pitämällä kiinni tutusta ja turvallisesta, vaan oleellinen asia on osata hallita myös tuhoamisen voima ja luopua hyödyttömistä ja vahingollisista tekijöistä. Satuin juuri tänään lukemaan Harry Martinsonin ajatuksen, joka sopii hyvin kirjoituksen päätteeksi: ”Ja oletteko kuulleet vedenkantajan koskaan istahtaneen lähteelle pilkkaamaan ruukkuaan vain sen takia että siihen ei enää mahdu kauhallista vettä”.

Psori julkimot + muu media.

Tässä taannoin aloitin aamuani töissä ja eteeni osui uutinen että Daruden eli Ville Virtasen vanha hitti Sandstorm myi kultaa USA:ssa! Villestähän oli aikoinaan haastattelu Ihon Aika lehdessä. Toinen julkimo joka tulee mieleeni on Riitta Väisänen. Tässä rupesin miettiämään että saako muut psoriaatikot siitä voimia huonoina aikoina että huomaa psoriaatikoiden menestynee?! Itselleni se tieto että psoriaatikko on päässyt ihosta huolimatta pitkälle niin on antanut kyllä semmosta “jos tuokin niin kyllä minäkin” :) Toinen mitä aikani kuluksi katsastelin on suurensuosion saanut YouTube nettisivu. Pistin hakusanaksi Psoriasis ja about 3,430 hakutulosta tuli :) kaikkia en ole katsonut mutta kyllä kaikenmaailman videoita siellä kyllä on :)

Voimavara erilaisuudessa

Tämän päivän trendi näyttää olevan oman sisäisen lapsen kohtaaminen ja itsensä parantaminen menneisyyden traumoilta. Monesti kuulen puhuttavan sisäisestä lapsesta, joka on täynnä aitoa iloa ja olisi hyvä osata ohjata aikuisiän tekemiseen. Minusta näyttää kuitenkin enemmän siltä, että usein ihmisten välisen konfliktin takana on juuri tuo sisäinen lapsi. Tämä lapsi ei kuitenkaan ole iloinen ja leikkisä vaan vaille ymmärrystä ja hyväksyntää jäänyt lapsi. Uskon, että kyvyttömyys ymmärtää ja puolustautumaan itseensä kohdistuvalta vääryydeltä synnyttää erilaisia opittuja käyttäytymismalleja, joiden tarkoitus on pyrkiä säilyttämään jonkinlainen tasapaino elämässä. Näiden opituttujen selviytymismallien perimmäinen tarkoitus on suojella itseämme, mutta niihin jumittuminen aiheuttaa ristiriitoja ja syö kykyämme mukautua ja eläytyä läsnäolevaan hetkeen.

Ajan ja kasvun tarkoitus näyttää olevan menneisyyden haavojen kohtaaminen, niistä vapautuminen ja  lopulta oppiläksyn hahmottuminen ja ymmärrys. Kipu ja kärsimys ”pakottaa” ihmisen kasvamaan ja huomioimaan omia itseensä kohdistuvia toimintamalleja ja ajatuksia. Aika ilman toimintaa ei poista ongelmia. Ajan kanssa voimme katsella ja käsitellä, muokata ja hyväksyä osia itsessämme. Luin ajatuksesta, että suhtautuessamme ihmiseen sellaisena kuin hän on, teemme hänestä huonomman, mutta suhtautuessamme eläytyvästi siihen, mitä hän voisi olla teemme hänestä paremman. Tämä on hyvä ohjenuora psoriasiksen kanssa elämiselle. Minä haluan suhtautua sairastaviin kanssaihmisiin siten, että uskon heissä jokaisessa olevan sisäisiä voimavaroja parantaa elämänlaatuaan, jolloin myös psoriasis saa vähemmän tilaa jyllätä kehossa. 

 Vaikka ajattelemme tämänhetkisen maailman olevan täynnä erilaisuutta ja sen ymmärtämättömyyttä, on kuitenkin hyvä katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Erilaiset järjestöt järjestävät apua ja tukiryhmiä, jotta erilaisuutta kokevat yksilöt voisivat toimia yhteiskunnassa arvostaen omaa itseään sellaisena kuin on. Hyvä terapia ja tuki ohjaa ihmistä vapautumaan rakkaudettomuudestaan itseään kohtaan ojentamalla avaimet siihen oveen, jonka kautta rakkautta voi tulla sisälle. Tuo ovi on itsensä hyväksyminen ja rakastaminen, eikä sitä voi avata kukaa muu kuin jokainen itse.

Kesä mielissämme

Otin varaslähdön kesään ja matkustin viikoksi Turkin Alanyaan. Ja arvatkaapas mitä, siellähän se kesä oli! Aurinko paistoi ihanasti jo aamusta alkaen ja kyllä meitä talvenpieksämiä suomalaisia hymyilytti. Ihmiset olivat ystävällisiä, palvelu pelasi ja Alanya oli todella kaunis, silmää hivelevä paikka.

Sellainen asia laittoi ajattelemaan, että yleensä kun ventovieraat suomalaiset ovat keskenään tekemisissä, on ilmapiiri aika viileä ja joskus jopa välinpitämätön. Ja auta armias jos joku erehtyy nauramaan, tai rennommin ja avoimemmin käyttäytymään, on hänet vähintäänkin luokiteltu jonnekin, minne aurinko ei paista.

Turkkiin matkatessamme lentokone oli täynnä kalpeita suomalaisturisteja, vierustoverille ei tainnut olla muuten asiaa, paitsi jos hänen piti antaa tilaa. Sitten kun olimme päässeet perille, saaneet tuntea nahoissamme sekä mielissämme aurinkoa ja lämpöä, tätä elämän eliksiiriä, mielemme olivat yllättäen piristyneet. Tunsimme olevamme vieraassa maassa ja kulttuurissa toisen suomalaisen kohdatessamme kuin vanhoja hyvänpäivän tuttuja. Kysyttiin, mistä ollaan kotoisin ja muitta mutkitta juteltiin pienet tovit. Jotkut näyttivät vaihtelevan jopa yhteystietoja keskenään. Miksi tämä tuntuu olevan niin kovin hankalaa kotimaassamme? Kylmä ja pimeyskö syö meistä kaiken sen iloisuuden ja spontaanisuuden, joita matkalla koettiin?

Totta kai me kaikki olemme erilaisia ja niin myös pitää olla. Minä satun olemaan luonteeltani melko avoin ja puhun yleensä suoraan. Yritän repiä huumoria tilanteesta aina kun on mahdollista ja parhaat naurut saan aikaan, kun nauran itselleni. Mutta pelkästään tämä ihosairaus on vaatinut minulta pitkää mieltä ja ilman huumoria olisin jo ties missä. Ystävät ja työkaverit joskus ihmettelevät että miten jaksan olla iloinen, vaikka tietävät psorini olevan huonossa kunnossa. Mitä siitä tulisi jos antaisin sille kaiken vallan? Mielenikin? Ihoni ja nivelet se on jo ominut, kyllä se saa riittää. Toivottavasti me saamme tänne Suomeenkin hyvän, aurinkoisen kesän ja voisimme toivottaa psorille vaihteeksi tervemenoa!