Minun tieni

Olen vajaan vuoden käynyt koulua, jonka nimen kuullessaan monet havahtuvat “anteeksi mitä koulua käyt?”. Toistaessani käyväni shamaanikoulua, jäävät monet sanattomaksi ja toiset yltyvät pitkään uteliaisuuden sävyttämään keskusteluun. Itse koen koulusta kertomisesta vaihdellen ilon, kiitollisuuden, tuomitsemisenpelon ja häpeän tunteita.

Koulussamme käymme läpi minuuden kokonaisuutta ja tarkastelemme asioita, jotka näyttävät horjuttavan henkilökohtaisesta sisäisestä tasapainosta. Etsimme ja vahvistamme luontoyhteyttä sekä siltaa näkyvän ja näkymättömien maailmojen välillä. Herättelemme myös sisäistä ääntämme ja haemme tasapainoa feminiinisen ja maskuliinisen energioiden välillä. Rummutusmatkat omaan alitajuntaan eivät ole helppoja ja alati pintaan nouseekin erilaisia tiedostamattomia verhouksia, joilla olen pyrkinyt peittelemään itseäni.

Koen shamaanikoulun olevan minunlainen tapa katsoa todellista itseäni peilistä. Uskon rehellisen, usein kivuliaankin, itsensä kanssa työskentelyn johtavan hyväksynnän ja rauhan tunteeseen, josta jo nyt olen saanut kokea hetkittäisiä onnen ja keveyden hetkiä. Minulle psoriasiskin on oire, joka rauhoittuu sitä mukaan, mitä enemmän koen hyväksyväni itseni sellaisena kuin olen.