Elämän totuuksia kulmakuppilassa

Kumpi näistä on kokemuksena eksoottisempi, junamatka Siperian halki vai pienen paikkakunnan ainoa yökerho? 

Olen aina mieltänyt eksotiikan joksikin kaukaiseksi, mikä ei ole kaikkien saavutettavissa. Ilta poikaystäväni kotikylän kulmakuppilassa muutti käsityksiäni. 

Paikka erosi täysin kaikista trendibaareista, joissa yleensä käyn. Tämä kapakka oli yhteiskunta minikoossa. Baari, jossa ei ole lainkaan ihmeellistä nähdä isää ja poikaa iskemässä samaa naista tanssilattialla eikä tehtaan työmiehiä tarjoamassa tuoppeja omille esimiehilleen. 

Kun yökerhossa esiintynyt orkesteri lopetti illan settinsä, kolmikymppinen naisasiakas heitti paitansa korviin ja pyysi nimikirjoituksen rintaansa. Mitäpä nainen olisi kainostellut? Kuitenkin vähintään kolmasosa asiakkaista oli nähnyt hänen rintansa ennenkin, luultavasti myös orkesterin laulaja. 

Ilta oli hauska, mutta olo sen jälkeen haikea. Ollakseen onnellinen ihmisen ei tarvitse käydä Siperiassa, mutta olisi suotavaa, ettei elämän keskipiste olisi kulmakuppila. 

Tajusin, että vastoinkäymiset, mukaan lukien psoriasis, ovat antaneet minulle rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä maailmaa. Psorin ansioista olen tavannut nuoria, jotka ovat joutuneet läpikäymään sairautensa paljon enemmän kuin heidän ikäisensä yleensä. En ole pelännyt uuden kohtaamista, koska jouduin jo nuorena oppimaan, ettei itseään pysty suojelemaan ikävyyksiltä.