Elämän totuuksia kulmakuppilassa

Kumpi näistä on kokemuksena eksoottisempi, junamatka Siperian halki vai pienen paikkakunnan ainoa yökerho? 

Olen aina mieltänyt eksotiikan joksikin kaukaiseksi, mikä ei ole kaikkien saavutettavissa. Ilta poikaystäväni kotikylän kulmakuppilassa muutti käsityksiäni. 

Paikka erosi täysin kaikista trendibaareista, joissa yleensä käyn. Tämä kapakka oli yhteiskunta minikoossa. Baari, jossa ei ole lainkaan ihmeellistä nähdä isää ja poikaa iskemässä samaa naista tanssilattialla eikä tehtaan työmiehiä tarjoamassa tuoppeja omille esimiehilleen. 

Kun yökerhossa esiintynyt orkesteri lopetti illan settinsä, kolmikymppinen naisasiakas heitti paitansa korviin ja pyysi nimikirjoituksen rintaansa. Mitäpä nainen olisi kainostellut? Kuitenkin vähintään kolmasosa asiakkaista oli nähnyt hänen rintansa ennenkin, luultavasti myös orkesterin laulaja. 

Ilta oli hauska, mutta olo sen jälkeen haikea. Ollakseen onnellinen ihmisen ei tarvitse käydä Siperiassa, mutta olisi suotavaa, ettei elämän keskipiste olisi kulmakuppila. 

Tajusin, että vastoinkäymiset, mukaan lukien psoriasis, ovat antaneet minulle rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä maailmaa. Psorin ansioista olen tavannut nuoria, jotka ovat joutuneet läpikäymään sairautensa paljon enemmän kuin heidän ikäisensä yleensä. En ole pelännyt uuden kohtaamista, koska jouduin jo nuorena oppimaan, ettei itseään pysty suojelemaan ikävyyksiltä.

Tietyö: tähän rakennetaan parempaa maailmaa!

Jokaisella on oma näkemyksensä asioista. Tiedän, että minun elämänkatsomukseni eroaa enemmän tai vähemmän sinun tavastasi hahmottaa maailmaa, mutta sen ei tarvitse vetää rajaa välillemme tai kieltää, ettei meillä jokaisella olisi jotain opittavaa toisiltamme. Olemme erilaisia, muttemme eriarvoisia.

Uskon vahvasti siihen, että ihmisellä on mahdollisuus järjestellä elämänsä uudelleen minkä tahansa kriisin jälkeen. Myös psoriasikseen sairastuminen aiheuttaa oman kriisinsä. Meidän tulisi kuitenkin nähdä vaikeudet elämässä majakkoina, jotka näyttävät meille tietä, ei upottavina myrskyinä. Tämän ymmärtäminen ei vielä poista maailman vääryyksiä tai yksilöllistä pahaa oloa, mutta se voi olla ensimmäinen herätys kohti vastuun ottamista omasta elämästä. Vastuu ei merkitse vapauden menettämistä, alistumista tai elämänilon kadottamista vaan omien vahingollisten asenteiden muuttamista siten, että elämästä tulee kaikin tavoin mielekkäämpää.

Itse koettelin viimeiseen asti rajojani, kunnes psoriasis ja lopulta nivelpsoriasis pystyttivät seinän eteeni. Hakkasin päätäni tähän seinään useita vuosia. Elin uskossa, että seinä murtuu ennemmin kuin oman kalloni. Olin mielestäni kokenut jo tarpeeksi vääryyttä, joten vihani maailmaa kohtaan oli suunnaton. Koin, että sairaus oli ulkopuolinen vihollinen, vaikka todellisuudessa kävin sisällissotaa itseni kanssa. Nyt näen asiat selvemmin; tunteeni, asenteeni ja elintapani ovat kiinteässä yhteydessä fyysiseen kehooni.

Ihmisillä on erilaisia tapoja ymmärtää maailmaa ja itseä. En usko, että on olemassa yhtä ainoata tietä, jota voisimme yksiselitteisesti kaikki kulkea. Vaikka jokaisella on oma polkunsa, uskon että kaikki tiet voisivat viedä meidät tahtoessamme samaan paikkaan eli maailmaan, jossa ymmärrämme ja kunnioitamme itseämme ja sitä kautta toisiamme sellaisena kuin olemme.