Ihmisten edessä

Luin äskettäin artikkelin nudismista, siinä pohdittiin alastomuutta ja alastomuuteen suhtautumista. Minä itse hoitajana näen paljon alastomia ihmisiä, en kohta edes rekisteröi onko ihmisellä vaatteet päällä vai ei ja keskityn töissäni ihonhoitoon. Ihosairautta poteva ihminen joutuu olemaan usein alasti toisten edessä hoitoa saadakseen ja hoitoon hakeutuessaan. Lääkärit syynäävät ihoa, hoitajat rasvailevat ja antavat valohoitoja. Tämä on ihopotilaan arkipäivää ja siihenkin tottuu, että useasti on joku vieras ihminen iholla. Minä saan olla molemmissa roolissa, niin hoitajan kuin potilaankin. Asiasta tekee aika hauskan se, että omalla työpaikallani olen lääkärin kollega, sekä potilas. Saman työpäivän aikana saatan toimia lääkärin avustajana ja kun minulla on ihokontrolliaika, menen hänen vastaanotolle, riisun vaatteet pois päältäni ja hyppään potilaan rooliin. Ja vastaanoton jälkeen toimin taas hänen kolleganaan. En tiedä miltä tämä asetelma lääkäristä tuntuu, pitäisi kai joskus sitä häneltä kysyä, mutta minulle se on joskus tuonut huvittavia tilanteita eteeni ja kieltämättä vähän nolojakin.

Olin muutama vuosi takaperin kauttaaltani psoriaasin peitossa niveloireineni, kaikki hoitokeinot oli käytetty ja jotain uutta piti keksiä, että pääsisin taas kuntoon. Siispä jouduin, tai oikeastaan pääsin lääkäreiden ongelmameetinkiin. Se on sellainen tilaisuus, jossa kaikki ihotautiklinikan lääkärit professoreita myöten kokoontuvat miettimään vaikeita potilastapauksia. Kun minä odottelin oven takana omaa vuoroani tähän tilaisuuteen, tulin miettineeksi, että minnekähän minä vielä joudun tämän ihottumani kanssa. Kyllä minä sen tiesin, että he ovat kollegojani ja ehdottomasti alan ammattilaisia, eivätkä olleet kiinnostuneita mistään muusta kuin ihostani ja terveydestäni. Ja parhaansa mukaan yrittävät auttaa ja keksiä minulle parhaiten sopivan hoitomuodon. Mutta kyllä minua silti vähän nolotti. Omasta mielestäni minun olisi sillä hetkellä pitänyt ainakin olla laihempi ja treenatumpi, mutta onneksi muistin sentään aamulla pukea alusvaatteet uusimmasta päästä ylleni. Kun sitten seisoin siellä kaikkien edessä nahka paljaana, he eivät tietenkään keskittyneet muuhun kuin ihooni. Minulle määrättiin biologinen lääkehoito ja kohta pääsin iho- ja niveloireistani lähes kokonaan eroon. Näin sain terveyteni sekä vaarantuneeni työkykyni takaisin. Voinpa sanoa, että sain oman elämäni takaisin.

En tiedä kuinka moni omalla työpaikallaan on käynyt seisomassa alasti työkavereiden edessä, mutta minä olen ja olen vielä hengissä. Kerran eräs luennoitsija sanoi, että sellaiset ihmiset ovat onnellisempia, jotka saavat kosketella toisia iholta ja minä saan kuulua myös heihin ammattini puolesta.

Pakkanen paukkuu…

Vuosikymmenen vaihduttua pakkasukko muisti ainakin tätä Oulun seutua kirpakoilla kolmenkymmenen asteen pakkasilla. Siihen kun yhdistää navakan pohjoisesta puhaltavan arktisen tuulen ja pöllyävän jään, olo on kuin jostakin Pohjoisnavan tutkimusretkikuntaa kuvaavasta dokumenttielokuvasta. Vain kahdensadan metrin kävelymatkalle kotoa sairaalan lämpöön täytyy varustautua kerrospukimin, pipon ja tuuheimman kaapista löytyvän kaulahuivin kera. Tämmöistä täällä pohjanmaalla!

Vuoden kylmin kausi on myös otollista aikaa erilaisille kiertäville flunssapöpöille. Yksi näistä kaatoi minutkin 39 asteen kuumeeseen ja kahdelle peräkkäiselle antibioottikuurille. Nöyrryin jopa yhden päivän sairauslomalle. Ennen sairauslomapäivää tuli töissä vietettyä eriskummallinen hetki erään astmapotilaan tullessa vastaanotolle, kun sekä lääkäri että potilas saivat pahan yskänkohtauksen samanaikaisesti, eikä pariin minuuttiin kumpikaan saanut suustaan muuta kuin pihinää ja köhinää. Potilaalla oli sentään mukanaan keuhkoputkia avaava lääke, ja vain vaivoin sain hillittyä haluni pyytää häneltä myös itselleni pientä siemausta piipusta...

No, nyt alkaa jälleen terveys palautua ja päivätkin pidetä. Ulkona on suorastaan kaunista, kun hopeiseen jääasuun pukeutuneet paljaat risupuut kimaltelevat matalalla loimuavassa talviauringossa. Taivas on purpuran ja vaaleanpunan sävyä, ja näkymät kuin talvimaisemapostikorteissa. Jokainen päivä on viitisen minuuttia edeltävää valoisampi.

Miltei päivittäin vastaanotolle tulee ekseemapotilaita, myös joitakin psoriaatikkoja, joilla pakkanen yhdistettynä talvistressiin ja kenties pikkuflunssaan on onnistunut räjäyttämään ihotilanteen. On mukavaa voida auttaa. Sairausloma, lyhyt osastohoitojakso tai kenties valohoitokuuri laukaisee tilanteen. Myös tohtorilla iho tahtoo kuivahtaa, ja perusvoiteita kuluu tasaiseen tahtiin hänelläkin. Hikoilu yhdistettynä talviviimaan on varma coctail, jolla poskipäät alkaa rusottaa kuin viinamäen miehellä konsanaan, ja ymmärrän taas hieman paremmin omia potilaitani, joilla ihosairaus ei suinkaan rajoitu pelkästään kasvojen alueelle.

Tähän aikaan vuodesta valohoitohuoneelle on aina tunkua ainakin meidän klinikassamme Oulussa. Toivotan jaksamisia valossa kulkijoille, täytyy varmasti olla välillä raskasta raahautua näissä pakkasissa ja työkiireiden keskellä kolmekin kerta klinikkaan, riisua talvivaatteet muutaman minuutin valotusta ja rasvausta varten, sitten kiskoa hynttyyt takaisin nahkean ihon ylle ja kiiruhtaa takaisin arkikiireisiin. Onneksi useimmissa tapauksissa ahkeruus palkitaan ja tunnollinen hoidoissa kulkeminen saa kutinan ja jatkuvan ihon pölisemisen kuriin. Kohta tulee kevät, lopputalven lämmittävä aurinko, hiihtoladuilta heijastuva uv-säteily, räystäiltä tippuva vesi. Jaksakaamme vielä pari kuukautta!