Rahojaan levittelevät auringonpalvojat

Vähän kuin suklaan syömisestä, lomailustakin tulee minulle huono omatunto. Kolmen viikon Thaimaan-matkani oli miltei täydellinen. Auringonpaistetta riitti, matkaseura oli loistavaa ja ihottumat katosivat kokonaan.

Aurinkotuolissa maatessa en voinut kuitenkaan täysin ummistaa silmiäni totuudelta, että banaanipirtelöä iloisesti tarjoileva thai-työntekijä on todennäköisesti alipalkattu. Tuntui pahalta, kun aamulla rannalle lähtiessäni ja illalla ravintolasta palattuani minua palveli hotellin respassa sama työntekijä. Milloin thaimaalaiset nuoret oikein lepäävät tai viettävät vapaa-aikaansa?

Nyt jälkeenpäin hävettää, että tingin kymmenen euron tuliaislampun hinnasta puolet pois. Kaduttaa, etten ostanut euron hintaista kukkaköynnöstä niitä elääkseen kaupittelevalta tytöltä. Olisin halunnut kertoa laukun kantajilleni, että Suomessa kuuluun tulojeni perusteella alimpaan toimeentuloluokkaan.

Thaimaalaisten silmissä olin rikas, hyvinvoiva länsimaalainen. Pahinta oli nähdä, miten jotkut länsimaalaiset käyttivät tätä asemaansa hyväksi. Eräskin möhömahainen viisikymppinen ruotsalaisturisti osti itselleen nuoren thai-naisen viikoksi altaan reunalle seuraa pitämään. Rannalla kohtaamani venäläisturistit eivät edes yrittäneet puhua englantia, vaan vaativat permanenteissaan ja irtokynsissään palvelua omalla kielellään.

Loman jälkeen oloni on ristiriitainen. Toisaalta haluaisin palata joskus takaisin hymyjen ja auringon maahan. Thaimaahan elää turismista. Toinen puoli minusta kokee, että osallistun länsimaalaiseen riistoon, jos lähden levittelemään sinne vähäisiä eurojani.

Matkakassaa kartuttaessa minulla on onneksi hyvää aikaa miettiä, miten voisin olla nykyistä parempi turisti.

Syksyä kohti…

Lomat on lomittu ja työt taas maistuvat, kun akut on saatu ladatuiksi. Kesästä voi sanoa, että onneksi se ei ollut niin kolea ja vähäaurinkoinen kuin viime vuonna. Ainakin täällä Oulussa nautittiin monista "kanariansaarimaisista" aurinkoisista parikymmenasteisista päivistä, jota voisi pitää aurinkoa sietävän ja uv-valosta hyötyvän psoriaatikon ideaali-ilmastona. Eli ei ole liian kuumaa, että hikoilisi, jolloin saa täyden hyödyn irti ilmastohoidosta. Vaikutelma tulikin, että valohoitoja ei tarvinnut määrätä niin monelle psoriaatikolle kuin viime kesänä, ja valohoidot saattoi myös lopettaa lyhyempään ja kehottaa hyödyntämään luonnonvalon.

No, nyt on taas vuorossa pimeä vuodenaika, mutta ennen sitä nautitaan sienestämisestä ja marjastamisesta, eränkäynnistä ja ruskasta. Itsellä on tiedossa kiireinen syksy. Kirjoitusharrastukseni on poikinut 500-sivuisen romaanin, jonka kustannustyöt verottavat aikaa. Sitten pitäisi tehdä ihotautilääkärin työtä julkisessa ja yksityisessä terveydenhuollossa. Kaiken lisäksi lokakuussa eteen napsahtaa erikoislääkärikuulustelu, joka on pakko suorittaa saadakseen laillistetun ja itsenäisen ihotautilääkärin oikeudet. Kuulustelua voisi verrata yliopistokirjoituksiin, joskin lukemista taitaa olla vielä sitäkin enemmän: kuuden vuoden tietämys täytyy osoittaa viiden tunnin kirjallisessa kokeessa.

Syystunnelmia toivotellen,

kummitohtorinne

Lomatunnelmia!

Me lääkäritkin pidämme lomia ja minulla on ilo nauttia omistani juuri nyt. Tämä juhannus on kohdallani poikkeuksellinen, sillä en ole mökillä tai kaupungilla juhlimassa, en Suomessa ollenkaan, vaan matkoilla. Madridissa on ihotautilääkäreiden konferenssi, joten otin ja lähdin sinne. Konferenssin on järjestänyt paikallinen ihotautilääkäreiden yhdistys, ja väkeä täällä näyttää olevan vaikka kuinka.

Tarkoitus oli tulla luomaan suhteita uuden oppimisen lisäksi, mutta näinhän tässä kävi, että kun olen niin ujo, en uskalla tutustua kehenkään. No, ei se mitään, luennot ovat hyviä, ja pakkohan näissä koulutuksissa on käydä, sillä saadaksemme erikoislääkärin tittelin meidän on kerättävä kaikkiaan 60 tuntia koulutusta erilaisissa konferensseissa ja tilaisuuksissa erikoistumisaikanamme.

En olekaan aikaisemmin käynyt täysin espanjankielisessä koulutuksessa, Aiemmin ne on aina pidetty englanniksi tai suomeksi. Yllättävän hyvin kaiken kuitenkin ymmärtää, tosin olen lukenut kieltä ja matkustanut maassa paljon. Pidän valtavasti Espanjasta. Ilmasto on lämmin, ihmiset kauniita ja helposti lähestyttäviä.

Kongressina tämä on kovin tyypillinen lääkärikongressi. Päivät täyttyvät luennoista joiden välissä samoillaan erilaisten näyttelytiskien lomassa, kerätään esitteitä, kuunnellaan esittelijöiden selostuksia, ja jossain välissä nautitaan lounas.

Olen yrittänyt kerätä uutta tietoa mahdollisimman paljon, joskin välillä eittämättä kiinnostaa enemmän Madridin loputtomat shoppailumahdollisuudet ja ulkona porottava 36 asteen helle. Psoriaasi on hyvin edustettuna, löysin paikallisen psoriliiton tiskin, josta otin valokuvankin. Lisäksi kuvasin kongressirakennuksen, joka on kuvataiteilija Miron koristama, nähtävyys jo sinänsä.

Psorin suhteen täällä on enimmäkseen esillä erilaiset biologiset hoidot ja sitten jokunen uusi paikallishoitoinnovaatio. Ei kuitenkaan mitään mullistavaa, joka olisi pistänyt erikseen silmään.

Nyt sitten juhannuksen viettoon! Täällä juhannusta ei juuri huomaa. Etelä-Espanjassa on San Juanin juhla, jonka perinteisiin kuuluu ilotulitus ja kastautuminen meressä keskiyöllä, jolloin voi toivoa jotakin, minkä väitetään toteutuvan. Mutta esimerkiksi vapaapäivä tämä perjantai ei ole, vaan kaupat ovat auki ihan normaalisti.

Viikonloppu on asettunut Madridiin. Ihmiset kerääntyvät kuumille kaduille maleksimaan ja katselemaan katutaiteilijoiden edesottamuksia. Ravintolat ja baarit täyttyvät, eikä meneillään oleva lama näy ulospäin muuta kuin korkeintaan vähän alentuneissa hinnoissa. Kutkuttaa päästä pitkästä aikaa Madridin yöelämään, joka on tunnetusti maailman kenties vilkkainta. Täällä todellakin osataan juhlia, ja aina aamuun asti!

Tänään metrossa osui silmään kalpea, hyvin vanha mies. Hänen ihonsa oli hämmästyttävän vaalea espanjalaiseksi, ja ajattelin, että kenties hän sairastaa vitiligoa eli ihon pigmenttikatoa, tai sitten hänen juurensa olivat jossain Pohjois-Euroopassa tai kenties Irlannissa. Hän vaikutti hyvin heikolta; hänen oli keskityttävä pelkästään pysyäkseen pystyssä, ja hän tuijotti järkähtämättä yhteen kohtaan metron seinässä. Hänen vaaleutensa yhdistettynä heiveröiseen olemukseen toi mieleen aaveen. Olin varma, että jos olisin yrittänyt koskettaa häntä kädelläni, sormeni olisivat viistänyt vartalon läpi kuin se olisi pelkkää ilmaa.

Mutta sitten näin, ettei hän ollutkaan yksin. Metro pysähtyi ja mies kääntyi ovea kohti poistuakseen, ja hänen takaansa nousi kaksi nuorta, tyttö ja poika, jotka olivat istuneet hänen vierellään koko ajan. Pojan kasvonpiirteissä oli jotakin samaa kuin vanhan miehen, ja päättelin hänen olevan miehen pojanpoika. Tyttö oli kenties pojanpojan tyttöystävä. He ottivat vanhaa miestä hellästi käsipuolesta ja auttoivat metrosta ulos. Sitten seurue poistui käsikynkässä, iloisesti jutellen ja hymyillen. Siihen tiivistän Espanjalaisen elämänmenon. Perhe on kaikessa aina yhtä, ja nuorempien on kunnia-asia auttaa sukunsa vanhempia ja heikkokuntoisia. Heidän kanssa käydään lääkärissä, otetaan kotiin asumaan ja pidetään seuraa, eikä ainakaan koskaan jätetä yksin. Ei edes metron ja suurkaupungin vilinään.

Vivá Espanja! Hauskaa juhannusta!