Onnea etsimässä

Maailman onnellisimmat ihmiset asuvat Keski-Amerikassa, jos Maan Ystävien onnellisen planeetan indeksiin on uskominen.

Onnellisuuteen vaikuttaa kyseisen mittarin mukaan paitsi ihmisten itse arvioima tyytyväisyys elämään myös maan ekologinen jalanjälki ja kansalaisten keskimääräinen elinikä. Tällä mittarilla mitattuna maailman onnettomimpia ovat kaikista rikkaimmat ja köyhimmät valtiot. Tulosten mukaan korkea kulutustaso ei tuo onnea, vaan rahalla on merkitystä vain tiettyyn pisteeseen asti.

Senhän me suomalaiset jo tiesimmekin. Kun suomalaisilta kysyy, mikä tekee onnelliseksi, moni mainitsee perheen ja ystävät. Rikkaissa länsimaissa siis tunnetaan onnellisuuden lähde, mutta keinot sen tavoittelemiseksi ovat väärät.

Täällä ihmisen identiteetti rakentuu omaisuuden ympärille. Kulutusjuhla alkaa jo varhaislapsuudessa. Koululaisen pitää saada vähintään yhtä hyvä pyörä ja hienot vaatteet kuin kavereilla on. Muuten joutuu kiusatuksi.

Mainokset huutavat, että onnellinen nainen on se, joka näyttää vanhuksenakin nuorelta tytöltä ja mahtuu loppuelämänsä ajan 28-tuuman farkkuihin. Ihmiset elävät sitku-elämää. Sitä väittää tulevansa onnelliseksi, kun saa oman Toyotan. Ei se niin mene, sitten haluaakin Mersun.

Raha tuo onnea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta rahan himosta on vaikea päästä eroon. Tutkimusten mukaan japanilaisten tyytyväisyys elämään on vähentynyt 1970-luvulta lähtien, vaikka maan bruttokansantuote on samaa vauhtia noussut. Itsemurha on nuorten kolmanneksi yleisin kuolinsyy vauraassa Pohjois-Amerikassa. Sama ongelma on huomattu Suomessa.

Kun kulissit ovat kunnossa, läheiset ovat jo kaikonneet ympäriltä. Rahan eteen pitää kilvoitella ja puurtaa niin paljon, ettei jää aikaa ihmissuhteille. Illat kuluvat kuntosaleilla peilikuvaa muokatessa länsimaiseen ihanteeseen mahtuvaksi. Elämästä tulee onnetonta suorittamista.

Minä aion nyt ottaa pienen askeleen kohti tyytyväisempää arkea. Edessä on muutosten kevät: muutto uudelle paikkakunnalle, uusi työ, uusien tuttavien hankkiminen, gradu… Kaiken tämän keskellä olen luvannut ahertaa vähemmän ja viettää enemmän aikaa tärkeiden ihmisten seurassa. Siitä syystä tämä jää viimeiseksi blogikirjoituksekseni. Toivottavasti lisääntyvä vapaa-aika näkyy positiivisesti myös iholla.

Onnellista kevättä kaikille!

Hilseily ehdottomasti kielletty

Minulta kysyttiin, mikä on se voima tai ajatus, joka saa minut jaksamaan. Häkellyin, sillä aikaisemmin en ole pohtinut noin yksinkertaista kysymystä kovin tietoisesti. Vastaus oli oitis valmiina mielessäni, mutta sen sanominen ääneen tuntui jollain tapaa nololta ja lapselliselta. Ajattelin, että "oikea" vastaus olisi tietenkin eteenpäin pyrkiminen, henkilökohtaiset haasteet, uusien asioiden oppiminen, taloudellinen tasapaino tai haavekuva omasta perheestä, kultaisesta noutajasta ja lapsiturvallisesta Volvosta. Minulle tämä kaikki on kuitenkin vain elämän lisämauste, ei varsinainen voima, joka saa minut nousemaan aamuisin ylös sängystä.

Minun vastaukseni on rakkaus. Mielestäni elämänilo ja onnellisuus lähtee kyvystä rakastaa itseä ja sitä kautta muita. Suomessa meillä on yleisesti heikko ja puutteellinen taito harjoittaa itserakkautta. Liikutaan nihilismistä narsismiin. Terve itserakkaus on jokaisen alituinen mahdollisuus. Sen eteen on tehtävä työtä. Psoriasis lisää haastetta hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja haastetta lisää myös oireilun osittainen ennalta arvaamattomuus, silti hyväksyminen ei ole mahdotonta.

Asuessani kotona minulta oli pääsy sisarusteni sänkyihin ehdottomasti kielletty ja sisällä hilseily oli rankaistavissa oleva teko. Rangaistuksena oli apteekkireissut palkkapäivinä ja rasvaiset lakanat. Tuki kotoa oli lähes olematon. Vei aikansa, ennen kuin muutettuani pois kotoa totuin ajatukseen, että on ihmisiä keitä ei oikeasti haittaa ihosairauteni. Saan nukkua heidän sängyissään ja saan jopa rasvauksia pyytämättä niin työpaikalla kuin vapaa-ajallani. Heidän apunsa on ollut korvaamatonta matkallani kohti tervettä itseni arvostamista.