Lääkärikin sairastaa

Herrä Lääkärille oli opettavainen kokemus joutua vähäksi aikaa sairaalahoitoon. Yksi lauantai olimme kavereiden kanssa nauttimassa loppukesän lämpimästä illasta, ja baaritiskillä tunsin kummallisen vihlaisun oikealla alavatsallani. Se tuntui juuri siltä, kun on kuntosalilla tehnyt tavallista rankemman vatsalihastreenin taukoviikolla laiskistuneille muskeleille. Liikkeissä tuntui kipua, mutta oudosti vain oikealla puolen.

Vitsailin heti, että nytköhän se umpilisäke on tulehtunut. Kaverit siinä, että no tuskinpa. Kokeile hyppiä oikealla jalalla, ja jos kipu ei siitä pahene, niin ei se mikään umppari ole. Päätin olla ajattelematta asiaa ja eksyttiin siitä yökerhoonkin tanssimaan ilman mitään isompia ongelmia. Seuraavana päivänä kuitenkin krapulapäänsäryn lisäksi tuntui outoa leiskuntaa muuallakin: edelleen oikealla alavatsalla. Käveleminen teki kipeää ja nousi vähän kuumettakin. Ja kun kipukohdasta yritti painaa vatsanpeitteitä sisäänpäin, kipu yltyi ja irti päästessään suorastaan leimahteli.

Arvasin, mistä oli kyse, ja pakkasin sairaalareissua varten lukemista, kannettavan tietokoneen, hammasharjan ja muun välttämättömän. Klassinen tapaus, kuulemma. Tulehdusarvot olivat koholla ja mieluiten sitä oli vain paikoillaan ilman turhaa liikkumista, ettei kipu pahentunut. Seuraavana arkipäivänä leikattiin, ja onneksi tähystyksessä. Umpilisäke ei ollut ehtinyt puhjeta, mikä on aina huomattavasti vaarallisempi tila kuin alkava tulehdus, jollaisesta itse kärsin. Eli hyvissä ajoin leikattiin. Mutta se ei pelastanut minua kahdelta sairaalayöltä julkisen sektorin sairaalassa samoissa hauskanruskeissa kalsareissa, joissa olen myös minä ihotauti- ja sisätautipotilaitani tutkinut. Aamuherätykset olivat hirveitä itseni kaltaiselle aamun torkkuilijalle. Yöllä taas oli mukava lueskella ja valvoa, kun osasto hiljeni huopatossutehtaaksi jo iltakymmenen maissa. Aamuisin sitten ensimmäinen herätys tuli, kun kyynärtaipeesta imettiin verta, ja toinen herätys oli lääkärinkierto. Ja kyllä tähystysleikkauksenkin jälkeen osaa vatsanpeitteet olla kipeitä! Ihan tuskasta sai älähtää, kun nousi sängystä seisomaan. Ja nesteyttivät vähän liikaa, kun piti käydä virtsaamassa puolen tunnin välein. Nyt vatsaani koristaa pari sievää arpea, mutta muuten olen hyvin toipunut. Ja töihin palannut, kuinkas muuten. Yhtä kokemusta rikkaampana. Kiitos hyvästä hoidosta Oysin henkilökunnalle! 

Nupson kanssa jatkuu yhteistyö Oulun kylpylähotelli Edenin tiloissa lauantaina 11.9. Pidän esityksen psoriaasista ja kaikesta siitä, mitä se voi nuoren ihmisen elämässä merkitä. Miten tautiin sopeudutaan vai sopeudutaanko siihen koskaan. Mitä se vaikuttaa itsetuntoon, työelämään, seksielämään. Viimeksi tiistaina annoin kaksi uutta psoriaasidiagnoosia nuorelle aikuiselle. Muun muassa näistä keskustelutilaisuuksista nuorten psoriaatikkojen kanssa on kiittäminen siitä, että nykyään voin ymmärtää vähän paremmin, mitä sellaisen potilaan päässä liikkuu, kun lääkäri heittää hänen eteensä psoridiagnoosin. Asiaan vihkiytymättömälle se saattaa kuulostaa jopa jonkinlaiselta "tuomiolta", tauti, joka ei parane! Ja sitten kun nettiin laittaa google-hakuun sanan "psoriasis" ja klikkaa kuvahaun päälle... kokeilkaa itse!

Tavataan lauantaina, ja kaikki kynnelle kykenevät mukaan! 

Elämän arpapeliä

Sanotaan, että psoriaasi saattaa jäädä puhkeamatta, vaikka henkilöllä olisi perinnöllinen alttius saada se. Yleensä sairaus puhkeaa jonkin infektion, tulehduksen tai stressin jälkimainingeissa. Jos psorille perinnöllisesti altis henkilö ei sairasta sopivaa infektioita, voi ihottuma hyvinkin jäädä tulematta.

Olen aina ajatellut, että psorin puhkeaminen oli omaa hölmöyttäni.

Silloin oli kevät ja jalkapallokausi juuri alkanut. Halusin pelata hiekkakentästä huolimatta shortseilla, koska shortsit olivat olevinaan futispiireissä tyylikkäämmät kuin pitkät housut. Hiekka rikkoi tietenkin paljaat polveni verille.

Aina, kun ne alkoivat arpeutua, tuli uusi peli ja polvieni iho aukesi taas.

Kun tätä oli jatkunut muutaman viikon, minulle nousi korkea kuume. Selvisi, että haavani oli ruvennut märkimään. Muistoksi tulehduksesta jäi polveen arpi ja psoriasis.

Olen miettinyt, että jos tuota ei olisi ikinä tapahtunut, sairastaisinko vieläkään psoria. Äskettäin kuulin kuitenkin jotain sellaista, mikä sai minut ajattelemaan, ettei sairauksiaan voi hallita.

Tuttavaperheeni miehellä todettiin haimasyöpä, johon hän kuolee muutamassa kuukaudessa. Lääkärit eivät huomanneet sairautta ajoissa, vaikka mies kävi pari kertaa vuodessa tarkastuskäynneillä ja verikokeissa. Koko elämänsä hän huolehti kunnostaan ja söi terveellisesti.

Kun kovat vatsakivut alkoivat, hän meni välittömästi lääkäriin. Miehelle tehtiin kaikki tutkimukset, mutta kivun aiheuttajaa ei löytynyt. Ei ennen, kun hänen vatsansa avattiin.

Mies olisi yhtä hyvin voinut ryypätä koko elämänsä ja laiminlyödä terveytensä. Lopputulos olisi silti sama: muutama kuukausi aikaa hyvästellä ystävät.

Turha miettiä, miksi sairaus tulee juuri minulle. Pakko vain opetella elämään sen kanssa – tai kuolemaan.