Annetaan vaihdossa melko hyvin käyttäytyvä psori

Monen valoisan viikon jälkeen räjähdin taas eilen sairaudelleni. Mitta tuli täyteen, kun nousin työpäivän jälkeen tuoliltani ja huomasin, millaisen määrän hilsettä olin päivän aikana onnistunut karistamaan sen mustalle verhoilulle. Olin hyvin häpeissäni. Niin nolona, että olin valmis vaihtamaan psorin heti mihin tautiin tahansa.

Kotona rupesin pohtimaan, minkä sairauksista ottaisin mieluiten psorin tilalle.

Diabetes? Ei ainakaan sitä. Poikaystäväni enon toinen jalka on amputoitu diabeteksen takia. Sairaus on vienyt häneltä myös näön, vaikka hän ei ole vielä viittäkymmentä.

Astma? Pahimmassa tapauksessa minun pitäisi luopua jalkapallosta. Ala-asteella luokkakaverillani oli niin paha astma, ettei hän voinut juuri koskaan osallistua liikuntatunneille, ja aina talvisin hänet piti kuljettaa autolla kouluun.

Pälvikalju? 15-vuotiaalta serkkutytöltäni lähti pari vuotta sitten sen takia hiukset, kulmakarvat ja ripset. Nyt karvat ovat tulleet takaisin, mutta voivat taas tippua milloin tahansa.

Menieren tauti? Lukiokaverini kiidätettiin monesti kesken luennon huimauskohtauksen takia ambulanssilla sairaalaan. Huimaus ja oksentaminen saattoi kestää päiväkausia. Koskaan ei voinut ennustaa, milloin kohtaus tulee.

Reuma, atopia, epilepsia: vaihtoehtoja riittää.  Minun kokemukseni niistä ovat varmasti kärjistettyä. Siitä huolimatta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että valitsisin kuitenkin ehkä kaikista mieluiten psoriaasin. Sen kanssa olen oppinut elämään. Huonoista päivistä huolimatta tulemme yli kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen melko hyvin toimeen keskenämme.

Tietyö: tähän rakennetaan parempaa maailmaa!

Jokaisella on oma näkemyksensä asioista. Tiedän, että minun elämänkatsomukseni eroaa enemmän tai vähemmän sinun tavastasi hahmottaa maailmaa, mutta sen ei tarvitse vetää rajaa välillemme tai kieltää, ettei meillä jokaisella olisi jotain opittavaa toisiltamme. Olemme erilaisia, muttemme eriarvoisia.

Uskon vahvasti siihen, että ihmisellä on mahdollisuus järjestellä elämänsä uudelleen minkä tahansa kriisin jälkeen. Myös psoriasikseen sairastuminen aiheuttaa oman kriisinsä. Meidän tulisi kuitenkin nähdä vaikeudet elämässä majakkoina, jotka näyttävät meille tietä, ei upottavina myrskyinä. Tämän ymmärtäminen ei vielä poista maailman vääryyksiä tai yksilöllistä pahaa oloa, mutta se voi olla ensimmäinen herätys kohti vastuun ottamista omasta elämästä. Vastuu ei merkitse vapauden menettämistä, alistumista tai elämänilon kadottamista vaan omien vahingollisten asenteiden muuttamista siten, että elämästä tulee kaikin tavoin mielekkäämpää.

Itse koettelin viimeiseen asti rajojani, kunnes psoriasis ja lopulta nivelpsoriasis pystyttivät seinän eteeni. Hakkasin päätäni tähän seinään useita vuosia. Elin uskossa, että seinä murtuu ennemmin kuin oman kalloni. Olin mielestäni kokenut jo tarpeeksi vääryyttä, joten vihani maailmaa kohtaan oli suunnaton. Koin, että sairaus oli ulkopuolinen vihollinen, vaikka todellisuudessa kävin sisällissotaa itseni kanssa. Nyt näen asiat selvemmin; tunteeni, asenteeni ja elintapani ovat kiinteässä yhteydessä fyysiseen kehooni.

Ihmisillä on erilaisia tapoja ymmärtää maailmaa ja itseä. En usko, että on olemassa yhtä ainoata tietä, jota voisimme yksiselitteisesti kaikki kulkea. Vaikka jokaisella on oma polkunsa, uskon että kaikki tiet voisivat viedä meidät tahtoessamme samaan paikkaan eli maailmaan, jossa ymmärrämme ja kunnioitamme itseämme ja sitä kautta toisiamme sellaisena kuin olemme.