Terveisiä Kajaanista!

Minä olen iloinen. Minulla on tänä keväänä enemmän vapaa-aikaa kuin vuosiin. Aiemmin minua rasittivat kokopäiväinen sairaalatyö ja siihen liittyvät jokakuukautiset viikonloppupäivystykset ja lauantaipäiville lupaamani yksityisvastaanoton pitämiset. Yksikin vapaapäivä viikossa oli harvinaista luksusta. Mutta nyt työkiireet ovat vaihtuneet puolipäiväiseen sairaalatyöhön ja päivystykset ovat muisto vain!

Kainuun keskussairaalan ihotautiklinikan lääkäri on jäämässä eläkkeelle eikä sairaanhoitopiiri ole onnistunut löytämään hänelle sijaista. Apuun kutsuttiin Oulun yliopistollisen sairaalan ihotautiklinikan erikoistuvia lääkäreitä. Pienen harkinnan jälkeen otin pestin vastaan, osa-aikaisena. Mikä tarkoittaa sitä että joka toinen viikko minulla ei ole sairaalatyötä ollenkaan. Edelleen kuitenkin juna- ja automatkustelua on paljon ja vielä vähän päälle. Yksityisvastaanottoakin pitää käydä pyörittämässä maakunnissa, ja välillä suorastaan krooninen ongelma siitä, kuka huolehtii kahdesta lemmikkikissastani ollessani tien päällä. Onneksi naapurini ovat ymmärtäväisiä ja ovat toistaiseksi jaksaneet hoitaa lemmikkejäni. Mukana niitä ei voi kuljettaa, sillä väitän, ettei koko maasta löydy matkustuskammoisempia eläimiä kuin minun huostastani. Tytöt saisivat sydänkohtauksen stressistä, jos alkaisin kuljettaa niitä mukanani.

Eli tällainen on minun kuvioni nyt, kun sain vihdoin ja viimein myös kuulla, että erikoislääkärikuulustelukin meni läpi. Nyt ei enää tarvitse kuin jaksaa paiskia ihotautilääkärin töitä puolisen vuotta ja saan viimein erikoislääkärin paperit kouraan. Ja mitä lisääntyneille vapaapäivilleni kuuluu, niin eivät vieläkään tule kulumaan laakereilla lepäillen. Minulla on enemmän aikaa kirjoittaa tänne imnotpsori-sivustolle ja matkustella. Ja kenties aloittaa seuraava romaanikirjoitusprojektini, sellaistakin nimittäin harrastelen.

Kajaanin klinikka on pieni, hoitajia on kaksi, oikein mukavia ja älykkäitä nuoria naisia, ja lisäksi meillä on toimelias sihteeri. Ensimmäinen työviikkoni on jo takana. Kainuun keskussairaalan, eli Kaksin, ihoklinikan erikoispiirre Oysiin verrattuna on se, ettei sairaalalla ole sovittuna vuodeosastokiintiötä ihotautipotilaille. Näin ollen hankalissa ihosairauksissa, jotka vaativat valohoitoja, muita vaihtoehtoja potilailla ei yleensä ole kuin 1) kulkea poliklinikalla valohoidossa 2-3 kertaa viikossa julkisilla kulkuvälineillä tai omalla autolla, 2) lähteä ilmastohoitomatkalle (jos edes mahtuvat mukaan tai heillä on muuten edellytyksiä osallistua niihin) tai 3) on harkittava sisäisen lääkityksen aloittamista. Onneksi psoriaasin systeemihoidot ovat kehittyneet, ja hankalissa tapauksissa miltei jokaiselle psoriaatikolle löytyy yleensä jokin hänelle soveltuva lääkitys.

Lisää Kainuun kuulumisia ja kenties pari valokuvaa klinikasta odotettavissa lähiviikkoina, seuratkaa blogia! Ja oikein mukavaa kevättä, ennen kaikkea aurinkoista, vähälumista ja tulvatonta, kaikille.

Luomisen sydän

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten makasin magneettikuvauspöydällä, enkä päässyt ilman apua ylös. Olin kiertänyt lääkäreitä ja etsinyt apua kipuihini, jotka estivät liikkumista päivisin ja nukkumista öisin. Oletin vihdoin saavani vastauksen kipuihini ja sitä kautta oikeanlaisen lääkityksen, joka parantaisi minut.

Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja diagnoosiksi sain ”psoriasiksesta johtuvat nivelkivut”, joten mitään uutta hoitoa lääkäreiden puolesta ei siis voitu aloittaa. Olo tulevaisuuden suhteen ei ollut kovin luottavainen. Olin väsynyt ja vihainen, joten päätin opetella elämään niillä ehdoilla, jotka minulle oli annettu. Diagnoosin mukaan minulla ei siis ollut nivelissäni mitään muuta vikaa, kuin oma ”kuviteltu” kipuni, joka saattoi johtua psoriasiksesta.

Itku kurkussa otin ensimmäiset ”terveet” askeleeni. Aloitin vesijumpan, koska kivut estivät kaikenlaisen muun liikkumisen. Silloin ja nyt jälkeenpäin olen naureskellut itselleni ja ehkä se on ollutkin paras lääke. Jumppasin nimittäin ylipainoisten laiskojen ihmisten ryhmässä, jotka suihkuhuoneessa ja altaassa vaihtoivat sairauskuulumisiaan. Olin juuri tuollainen, joten päätin jatkaa ja näyttää itselleni ja myös heille, että tie on ylöspäin eikä paikallaan polskimista.

Sitä mukaan kun kivut helpottivat, siirryin eteenpäin ja aloitin muita harrastuksia. Päätin tutustua sellaisiin asioihin, joissa en varmasti olisi hyvä. Silloin huomaisin todellisen tasoni, koska mieleni kuvitteli minun olevan vielä kunnossa oleva aktiiviurheilija. Kulutin vapaa-aikani ilon ja naurun etsimiseen. Aikuisbaletti ja kaikenlainen taiteileminen opetti kyllä nauramaan itselleen ja antoi kaupan päällisiksi mielettömiä onnistumisen hetkiä.

Luin myös paljon itsehoito-oppaita, joita aika ajoin viskoin päin seiniä, kun ilmeisesti ne osuivat arkaan kohtaan. Annoin itselleni aikaa sulattaa asioita, mutta pidin kiinni päämäärästäni, joka oli olla terve ja elämäänsä tyytyväinen ihminen. Halusin tekemisen kautta luoda itseni uudelleen.

Nyt vuosien kuluttua olen tajunnut, että etsimäni onkin ollut läsnä koko ajan siitä päivästä lähtien, kun päätin seurata innokasta ja rehellistä luomisen sydäntäni. Se on iloinen matkakumppani, joka rakastaa elämää ja näkee kaikessa tuskassakin mahdollisuuden parempaan hetkeen tässä ja nyt.