Onnea etsimässä

Maailman onnellisimmat ihmiset asuvat Keski-Amerikassa, jos Maan Ystävien onnellisen planeetan indeksiin on uskominen.

Onnellisuuteen vaikuttaa kyseisen mittarin mukaan paitsi ihmisten itse arvioima tyytyväisyys elämään myös maan ekologinen jalanjälki ja kansalaisten keskimääräinen elinikä. Tällä mittarilla mitattuna maailman onnettomimpia ovat kaikista rikkaimmat ja köyhimmät valtiot. Tulosten mukaan korkea kulutustaso ei tuo onnea, vaan rahalla on merkitystä vain tiettyyn pisteeseen asti.

Senhän me suomalaiset jo tiesimmekin. Kun suomalaisilta kysyy, mikä tekee onnelliseksi, moni mainitsee perheen ja ystävät. Rikkaissa länsimaissa siis tunnetaan onnellisuuden lähde, mutta keinot sen tavoittelemiseksi ovat väärät.

Täällä ihmisen identiteetti rakentuu omaisuuden ympärille. Kulutusjuhla alkaa jo varhaislapsuudessa. Koululaisen pitää saada vähintään yhtä hyvä pyörä ja hienot vaatteet kuin kavereilla on. Muuten joutuu kiusatuksi.

Mainokset huutavat, että onnellinen nainen on se, joka näyttää vanhuksenakin nuorelta tytöltä ja mahtuu loppuelämänsä ajan 28-tuuman farkkuihin. Ihmiset elävät sitku-elämää. Sitä väittää tulevansa onnelliseksi, kun saa oman Toyotan. Ei se niin mene, sitten haluaakin Mersun.

Raha tuo onnea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta rahan himosta on vaikea päästä eroon. Tutkimusten mukaan japanilaisten tyytyväisyys elämään on vähentynyt 1970-luvulta lähtien, vaikka maan bruttokansantuote on samaa vauhtia noussut. Itsemurha on nuorten kolmanneksi yleisin kuolinsyy vauraassa Pohjois-Amerikassa. Sama ongelma on huomattu Suomessa.

Kun kulissit ovat kunnossa, läheiset ovat jo kaikonneet ympäriltä. Rahan eteen pitää kilvoitella ja puurtaa niin paljon, ettei jää aikaa ihmissuhteille. Illat kuluvat kuntosaleilla peilikuvaa muokatessa länsimaiseen ihanteeseen mahtuvaksi. Elämästä tulee onnetonta suorittamista.

Minä aion nyt ottaa pienen askeleen kohti tyytyväisempää arkea. Edessä on muutosten kevät: muutto uudelle paikkakunnalle, uusi työ, uusien tuttavien hankkiminen, gradu… Kaiken tämän keskellä olen luvannut ahertaa vähemmän ja viettää enemmän aikaa tärkeiden ihmisten seurassa. Siitä syystä tämä jää viimeiseksi blogikirjoituksekseni. Toivottavasti lisääntyvä vapaa-aika näkyy positiivisesti myös iholla.

Onnellista kevättä kaikille!

Rahojaan levittelevät auringonpalvojat

Vähän kuin suklaan syömisestä, lomailustakin tulee minulle huono omatunto. Kolmen viikon Thaimaan-matkani oli miltei täydellinen. Auringonpaistetta riitti, matkaseura oli loistavaa ja ihottumat katosivat kokonaan.

Aurinkotuolissa maatessa en voinut kuitenkaan täysin ummistaa silmiäni totuudelta, että banaanipirtelöä iloisesti tarjoileva thai-työntekijä on todennäköisesti alipalkattu. Tuntui pahalta, kun aamulla rannalle lähtiessäni ja illalla ravintolasta palattuani minua palveli hotellin respassa sama työntekijä. Milloin thaimaalaiset nuoret oikein lepäävät tai viettävät vapaa-aikaansa?

Nyt jälkeenpäin hävettää, että tingin kymmenen euron tuliaislampun hinnasta puolet pois. Kaduttaa, etten ostanut euron hintaista kukkaköynnöstä niitä elääkseen kaupittelevalta tytöltä. Olisin halunnut kertoa laukun kantajilleni, että Suomessa kuuluun tulojeni perusteella alimpaan toimeentuloluokkaan.

Thaimaalaisten silmissä olin rikas, hyvinvoiva länsimaalainen. Pahinta oli nähdä, miten jotkut länsimaalaiset käyttivät tätä asemaansa hyväksi. Eräskin möhömahainen viisikymppinen ruotsalaisturisti osti itselleen nuoren thai-naisen viikoksi altaan reunalle seuraa pitämään. Rannalla kohtaamani venäläisturistit eivät edes yrittäneet puhua englantia, vaan vaativat permanenteissaan ja irtokynsissään palvelua omalla kielellään.

Loman jälkeen oloni on ristiriitainen. Toisaalta haluaisin palata joskus takaisin hymyjen ja auringon maahan. Thaimaahan elää turismista. Toinen puoli minusta kokee, että osallistun länsimaalaiseen riistoon, jos lähden levittelemään sinne vähäisiä eurojani.

Matkakassaa kartuttaessa minulla on onneksi hyvää aikaa miettiä, miten voisin olla nykyistä parempi turisti.

Elämän totuuksia kulmakuppilassa

Kumpi näistä on kokemuksena eksoottisempi, junamatka Siperian halki vai pienen paikkakunnan ainoa yökerho? 

Olen aina mieltänyt eksotiikan joksikin kaukaiseksi, mikä ei ole kaikkien saavutettavissa. Ilta poikaystäväni kotikylän kulmakuppilassa muutti käsityksiäni. 

Paikka erosi täysin kaikista trendibaareista, joissa yleensä käyn. Tämä kapakka oli yhteiskunta minikoossa. Baari, jossa ei ole lainkaan ihmeellistä nähdä isää ja poikaa iskemässä samaa naista tanssilattialla eikä tehtaan työmiehiä tarjoamassa tuoppeja omille esimiehilleen. 

Kun yökerhossa esiintynyt orkesteri lopetti illan settinsä, kolmikymppinen naisasiakas heitti paitansa korviin ja pyysi nimikirjoituksen rintaansa. Mitäpä nainen olisi kainostellut? Kuitenkin vähintään kolmasosa asiakkaista oli nähnyt hänen rintansa ennenkin, luultavasti myös orkesterin laulaja. 

Ilta oli hauska, mutta olo sen jälkeen haikea. Ollakseen onnellinen ihmisen ei tarvitse käydä Siperiassa, mutta olisi suotavaa, ettei elämän keskipiste olisi kulmakuppila. 

Tajusin, että vastoinkäymiset, mukaan lukien psoriasis, ovat antaneet minulle rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä maailmaa. Psorin ansioista olen tavannut nuoria, jotka ovat joutuneet läpikäymään sairautensa paljon enemmän kuin heidän ikäisensä yleensä. En ole pelännyt uuden kohtaamista, koska jouduin jo nuorena oppimaan, ettei itseään pysty suojelemaan ikävyyksiltä.

Iho itkee kuvaa

Esimieheni esitteli minulle toissapäivänä paperille piirrettyä kolibria, jonka hän aikoo tatuoida ihoonsa. Yhtäkkiä joka toinen tuttavapiiristäni on ottamassa kuvaa nahkaansa. Se tekee minut surulliseksi, sillä minäkin haluaisin tatuoinnin, mutta en saa sellaista koskaan.

Olen tavannut psoriaatikkoja, joiden käsivarsia ja sääriä ovat peittäneet paksut karstakerrokset. Vasta monen päivän auringonoton jälkeen ihottuman alta on alkanut paljastua ihoon hakatut tatuoinnit. Tatuoitu iho on rikottua ihoa, ja siksi tatuointien päälle tulee monesti helpommin läiskiä.

Tatuointiliikkeistä saa nykyisin sellaisia siirtokuvia, jotka kestävät iholla muutamasta päivästä viikkoon. Niiden avulla minun kaltaiseni voi leikitellä hetken olevansa tatuoitu.

 Varjopuolena on, että aina, kun joku saa selville, ettei tatuointi ole oikea, alkaa voimakas kritisointi. ”Etkö sä uskalla…” ”Toi on niin tyhmä.”

 Tuollaisina hetkinä vihaan sairauttani.

Hiirenklikkauksella lääke syysmasennukseen

Sijoitin tänään kesätöissä tienaamani rahat terveyteeni. Kahdella hiirenklikkauksella ostin itselleni ja poikaystävälleni lennot joulukuuksi Bangkokiin. Paraneminen alkoi saman tien.

Saatan istua monta minuuttia hymyillen, kun mieleni leijailee 30 asteen helteessä turkoosin meren ja vaaleanruskean hiekan äärellä. Hiipivä syksy ja kylmenevät päivät eivät ahdista, kun tietää pääsevänsä pois vuoden pimeimpään aikaan.

Uskon, että kepeä mieli näkyy ihoni kunnossa. Kuittaan selkään ilmestyvän ihottumaläntin ajattelemalla, että kyllä se häviää sen kolmen viikon aikana, jonka Thaimaassa vietän. Normaalisti keskittäisin siihen täyden huomioni ja tekisin kaikkeni, ettei länttejä tule lisää.

Perillä Thaimaassa aurinko on minun kohdallani vain puoli hoitoa. Uskon, että vähintään yhtä tervehdyttävää on oleskella päiväkausia puhelin kiinni, kaukana sähköpostista ja Facebookista. Suomessa seuraan uutisia monta kertaa päivässä, mutta Thaimaassa olen kiinnostunut ihan muista asioista.

Kolme viikkoa ulkomailla verottaa kukkaroa, mutta on se sen arvoista, koska matkan avulla voin kulkea hymyillen läpi syksyn.

Kymmenes muutto, enkä vieläkään totu

Sanotaan, että muutto on ihmiselämän kolmanneksi stressaavin elämäntapahtuma. Kymmenen kertaa elämäni aikana muuttaneena allekirjoitan väittämän täysin.

Muutin elokuun viimeisenä viikonloppuna kesätyökaupungistani takaisin opiskelukaupunkiini Jyväskylään. Itse muutto sujui hyvin. Paria lautasta lukuun ottamatta mitään ei mennyt rikki, ja sain suurimman osan tavaroista paikoilleen jo saman illan aikana.

Jyväskylä on minulle vuoden opintojen jälkeen ennestään tuttu.  Kärvistelin viime lukukauden kimppakämpässä, mutta nyt pääsin muuttamaan kaverini vaihdon ajaksi hänen iki-ihanaan asuntoonsa. Minulla on Jyväskylässä ystäviä, joten yksin jääminenkään ei pelota.

Päällisin puolin mitään syitä stressiin ei ole, mutta jostakin syystä muutto sai psorini jälleen kuohahtamaan.  Seuraan neuvottomana, kun ihoni kukkii päivä päivältä enemmän, enkä osaa poistaa ahdistavaa tunnetta sisältäni.

Muuttaessani paikkakunnilta toisille olen oppinut, että muutos elämässä aiheuttaa yleensä stressiä, vaikkei muutosta kokisi ikävänä. Psorin kannalta olisi ihanteellista, jos elämä olisi mahdollisimman tasaista. Olen luonteeltani niin dramaattinen ja käänteiltäni niin nopea, että minun kohdallani tasainen arki on yleensä vain kaukainen haave.

Ainoaksi vaihtoehdokseni jää mahdollisimman pikainen kotiutuminen. Etsin Jyväskylästä itselleni jalkapallojoukkueen, yritän täyttää päiväni luennoilla ja viikonloput kivalla puuhastelulla. Ennen kuin huomaankaan ihoni näyttää paremmalta. Siitä voin päätellä, että olen itsekin sopeutunut.

Erilaisuus käveli vastaan juttukeikalla

Eräänä päivänä juttukeikalla törmäsin haastateltavaan, jonka puheääni vaihteli normaalin ja kuiskauksen välillä. Mies pystyi aloittamaan lauseen normaalisti, mutta lauseen viimeiset sanat tulivat ulos vain kuiskaamalla.

Päällimmäinen ajatukseni oli, että voi, miksi valitsin satapäisen yleisön joukosta juuri hänet haastateltavaksi.  Tuijottelin papereihini haastateltavan puhuessa, koska ajattelin, että tilanne on vähemmän nöyryyttävä, jos en katso häntä silmiin. Esitin kysymyksiä, joihin pystyi vastaamaan pelkällä nyökkäyksellä tai pään puistelulla. Kiiruhdin miehen avuksi täydentämään lauseet aina, kun ne uhkasivat katketa kesken.

Olin jo lähdössä pois, kun mies alkoi kysellä kaikkea minulta ja kuvaajalta. Vasta silloin tajusin, ettei hänellä ollut mikään kiire lopettaa haastattelua. Minä olin ainoa, joka yritti paeta kiusallista tilannetta. Samalla ymmärsin, etten osaa kohdata erilaisuutta, vaikka paasaan aina muille siitä.

Sanotaan, että lapset osaavat ottaa vastaan kaikkein vilpittömimmin erilaisuuden. Ehkä, mutta lasten kaltaista suoruutta en hyväksyisi aikuisilta. Luulen, että maailmassa on vain kourallinen ihmisiä, jotka todella osaavat olla hienotunteisia.

Itse en pidä siitä, että ihottumiani tuijotetaan hiljaa, mutta en myöskään ole iloinen, kun joku tivaa kovaan ääneen pukukopissa, mitä minulla on mahassani. Eniten kammoan tuntemattomia, jotka tulevat puistelemaan hilsettä olkapäiltäni.

Itse asiassa en osaa sanoa, miten jonkun pitäisi mielestäni kohdata sairauteni. Aina silloin tällöin tapaan uuden ihmisen, jonka kanssa minun ei tarvitse ajatella sairauttani. Sellaisessa ihmisessä on hienotunteisuutta.

Annetaan vaihdossa melko hyvin käyttäytyvä psori

Monen valoisan viikon jälkeen räjähdin taas eilen sairaudelleni. Mitta tuli täyteen, kun nousin työpäivän jälkeen tuoliltani ja huomasin, millaisen määrän hilsettä olin päivän aikana onnistunut karistamaan sen mustalle verhoilulle. Olin hyvin häpeissäni. Niin nolona, että olin valmis vaihtamaan psorin heti mihin tautiin tahansa.

Kotona rupesin pohtimaan, minkä sairauksista ottaisin mieluiten psorin tilalle.

Diabetes? Ei ainakaan sitä. Poikaystäväni enon toinen jalka on amputoitu diabeteksen takia. Sairaus on vienyt häneltä myös näön, vaikka hän ei ole vielä viittäkymmentä.

Astma? Pahimmassa tapauksessa minun pitäisi luopua jalkapallosta. Ala-asteella luokkakaverillani oli niin paha astma, ettei hän voinut juuri koskaan osallistua liikuntatunneille, ja aina talvisin hänet piti kuljettaa autolla kouluun.

Pälvikalju? 15-vuotiaalta serkkutytöltäni lähti pari vuotta sitten sen takia hiukset, kulmakarvat ja ripset. Nyt karvat ovat tulleet takaisin, mutta voivat taas tippua milloin tahansa.

Menieren tauti? Lukiokaverini kiidätettiin monesti kesken luennon huimauskohtauksen takia ambulanssilla sairaalaan. Huimaus ja oksentaminen saattoi kestää päiväkausia. Koskaan ei voinut ennustaa, milloin kohtaus tulee.

Reuma, atopia, epilepsia: vaihtoehtoja riittää.  Minun kokemukseni niistä ovat varmasti kärjistettyä. Siitä huolimatta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että valitsisin kuitenkin ehkä kaikista mieluiten psoriaasin. Sen kanssa olen oppinut elämään. Huonoista päivistä huolimatta tulemme yli kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen melko hyvin toimeen keskenämme.

Huonoa huumoria aamupalapöydässä

Ilkka Heilän piirtämä B. Virtanen on ehkä maailman ensimmäinen sarjakuvahahmo, jolla on psoriasis. Viime päivinä olen seurannut sanomalehti Karjalaisen sivuilta B. Virtasen sairauden kehitystä aina lääkärin diagnoosista vaimon suhtautumiseen. Hienoa, että Heilä tekee sarjakuvassaan tunnetuksi psoriasista, mutta minua raivostuttaa, että hän tekee sen loukkaavasti ja sairauteen kohdistuvia ennakkoluuloja vahvistaen.

Vai mitä mieltä olette siitä, että lääkäri iloitsee B. Virtasen psorista tyyliin, ”koska siihen ei ole, heh heh, parantavaa hoitoa, minun ei tarvitse edes yrittää”? Naurattaisiko syöpäpotilasta, jos B. Virtasella olisikin aivokasvain ja lääkäri toteaisi näin? Toisessa stripissä B. Virtanen on eristetty parvekkeelle kuivattelemaan iholle levittämäänsä rasvaa. Samaan aikaan, kun Virtanen jäätyy parvekkeella, muu perhe istuu sohvan ääressä ja katsoo televisiota.

Mielestäni Heilän psoristripit tekevät turhaksi kaiken valistuksen, jota psoriaatikot ovat tehneet ihosairauden hyväksi. Sarjakuvassa psorista tehdään vitsi ja psoriaatikot ovat kuin sikainfluenssatartunnan saaneita, jotka pitää eristää terveistä. Onpa kiva, kun joku B. Virtaselle nauranut sairastuu nyt psoriin. Kun käsitys sairaudesta perustuu Heilän mauttomaan huumoriin, ei junan alle hyppääminen ole varmaan kaukana.