Elämän arpapeliä

Sanotaan, että psoriaasi saattaa jäädä puhkeamatta, vaikka henkilöllä olisi perinnöllinen alttius saada se. Yleensä sairaus puhkeaa jonkin infektion, tulehduksen tai stressin jälkimainingeissa. Jos psorille perinnöllisesti altis henkilö ei sairasta sopivaa infektioita, voi ihottuma hyvinkin jäädä tulematta.

Olen aina ajatellut, että psorin puhkeaminen oli omaa hölmöyttäni.

Silloin oli kevät ja jalkapallokausi juuri alkanut. Halusin pelata hiekkakentästä huolimatta shortseilla, koska shortsit olivat olevinaan futispiireissä tyylikkäämmät kuin pitkät housut. Hiekka rikkoi tietenkin paljaat polveni verille.

Aina, kun ne alkoivat arpeutua, tuli uusi peli ja polvieni iho aukesi taas.

Kun tätä oli jatkunut muutaman viikon, minulle nousi korkea kuume. Selvisi, että haavani oli ruvennut märkimään. Muistoksi tulehduksesta jäi polveen arpi ja psoriasis.

Olen miettinyt, että jos tuota ei olisi ikinä tapahtunut, sairastaisinko vieläkään psoria. Äskettäin kuulin kuitenkin jotain sellaista, mikä sai minut ajattelemaan, ettei sairauksiaan voi hallita.

Tuttavaperheeni miehellä todettiin haimasyöpä, johon hän kuolee muutamassa kuukaudessa. Lääkärit eivät huomanneet sairautta ajoissa, vaikka mies kävi pari kertaa vuodessa tarkastuskäynneillä ja verikokeissa. Koko elämänsä hän huolehti kunnostaan ja söi terveellisesti.

Kun kovat vatsakivut alkoivat, hän meni välittömästi lääkäriin. Miehelle tehtiin kaikki tutkimukset, mutta kivun aiheuttajaa ei löytynyt. Ei ennen, kun hänen vatsansa avattiin.

Mies olisi yhtä hyvin voinut ryypätä koko elämänsä ja laiminlyödä terveytensä. Lopputulos olisi silti sama: muutama kuukausi aikaa hyvästellä ystävät.

Turha miettiä, miksi sairaus tulee juuri minulle. Pakko vain opetella elämään sen kanssa – tai kuolemaan.