Erilaisuus käveli vastaan juttukeikalla

Eräänä päivänä juttukeikalla törmäsin haastateltavaan, jonka puheääni vaihteli normaalin ja kuiskauksen välillä. Mies pystyi aloittamaan lauseen normaalisti, mutta lauseen viimeiset sanat tulivat ulos vain kuiskaamalla.

Päällimmäinen ajatukseni oli, että voi, miksi valitsin satapäisen yleisön joukosta juuri hänet haastateltavaksi.  Tuijottelin papereihini haastateltavan puhuessa, koska ajattelin, että tilanne on vähemmän nöyryyttävä, jos en katso häntä silmiin. Esitin kysymyksiä, joihin pystyi vastaamaan pelkällä nyökkäyksellä tai pään puistelulla. Kiiruhdin miehen avuksi täydentämään lauseet aina, kun ne uhkasivat katketa kesken.

Olin jo lähdössä pois, kun mies alkoi kysellä kaikkea minulta ja kuvaajalta. Vasta silloin tajusin, ettei hänellä ollut mikään kiire lopettaa haastattelua. Minä olin ainoa, joka yritti paeta kiusallista tilannetta. Samalla ymmärsin, etten osaa kohdata erilaisuutta, vaikka paasaan aina muille siitä.

Sanotaan, että lapset osaavat ottaa vastaan kaikkein vilpittömimmin erilaisuuden. Ehkä, mutta lasten kaltaista suoruutta en hyväksyisi aikuisilta. Luulen, että maailmassa on vain kourallinen ihmisiä, jotka todella osaavat olla hienotunteisia.

Itse en pidä siitä, että ihottumiani tuijotetaan hiljaa, mutta en myöskään ole iloinen, kun joku tivaa kovaan ääneen pukukopissa, mitä minulla on mahassani. Eniten kammoan tuntemattomia, jotka tulevat puistelemaan hilsettä olkapäiltäni.

Itse asiassa en osaa sanoa, miten jonkun pitäisi mielestäni kohdata sairauteni. Aina silloin tällöin tapaan uuden ihmisen, jonka kanssa minun ei tarvitse ajatella sairauttani. Sellaisessa ihmisessä on hienotunteisuutta.