Piinaa parturituolissa

Olen asunut viimeisten parin vuoden aikana yhteensä viidessä eri kaupungissa. Joka kerta muuttaessani olen joutunut etsimään uuden luottokampaajan ja se jos mikä on hankalaa.

Pahin kampaamokokemukseni tapahtui turkulaisessa trendikampaamossa, jossa nuori mieskampaaja kieltäytyi pesemästä hiuksiani, koska häntä ällötti hiuspohjan ihottumani. Miltei yhtä kauheita ovat kampaajat, jotka hössöttävät koko ajan. On kiusallista, kun kampaaja tivaa vartin välein, kirveleekö päänahkaani niin, että joka ikinen asiakas kampaamossa tajuaa päässäni olevan jotain kyseenalaista.

Aivan yhtä rasittavia ovat ne kampaajat, jotka kertovat minulle ilmastohoitomatkoista ja valokammoista ihan kuin olisivat paljastamassa valtionsalaisuutta. Joudun hermojani hilliten selittämään, että minä olen sairastanut psoria yli kymmenen vuotta, olen kokeillut valokampaa ja käynyt ilmastohoitomatkalla. Tällaisesta keskustelusta loukkaantuneena eräs keski-ikäinen naiskampaaja totesi minulle, että jos en saa päänahkaani kuntoon, minulta lähtevät hiukset.

Onneksi toisenlaisiakin kampaajia on olemassa. Löysin Joensuusta aivan ihanan, psoriasikseen erikoistuneen kampaamon. Siellä kaikki käytettävät tuotteet ovat valittu psoriaatikkoja ajatellen, eikä kampaaja jaa neuvoja, ellei niitä häneltä halua. Valitettavasti asun nyt jo Porissa. Kesän jälkeen voin kertoa, onko tässä kaupungissa yhtään hilseilevää päänahkaa ymmärtävää hiusalan ammattilaista.

Kaapista ulos oven karmit kolisten

Kuuluun siihen ihmisryhmään, joka ei pahemmin huutele sairauksistaan. Pelkään, että jos kerron avoimesti psoristani, törmään ennakkoluuloihin ja lähimmäiset lokeroivat minut tahtomattaan. Mahtiesimerkki tästä on opiskelukaverini kommentti, kun hän sai kuulla sairaudestani. ”Yök, se on ihan hirveen näköistä. Mun poikaystävällä on psori, hän totesi.” Positiivista reaktiossa oli ainoastaan se, ettei psoriasis ole estänyt häntä seurustelemasta kyseisen pojan kanssa.

Seurustelusuhde, tämä blogi ja monet muut elämänkäänteet ovat pakottaneet minut avoimemmaksi sairauteni suhteen. En ota psoria edelleenkään puheeksi työhaastattelussa, mutta voin paljastaa uimahallissa kaverilleni, että napani ihottuma on psoria, eikä esimerkiksi allerginen reaktio. Yllätyksekseni olen huomannut, että lähes kaikki tuntevat jonkun, joka sairastaa psoria. Olen miettinyt, minkälainen voimavara toisillemme olisimme, jos meidät kaikki saisi koottua yhteen sen sijaan, että sairastaisimme yksin kotonamme. Voi sitä vertaistuen määrää ja hoitosuosituksia.

Koulukaverini lapsellisesta suhtautumisesta huolimatta olin hyödyksi myös hänelle. Hän ei nimittäin tiennyt, että myös YTHS antaa valohoitoa psoriaatikoille. Juuri tällä hetkellä hän ehkä nauttii kumppaninsa terveestä ihosta.