Supersankariharjoitus

Teimme kahden ystäväni kanssa harjoituksen, jossa kukin meistä meni vuorollaan lakanan alle makaamaan ja kaksi muuta keskustelivat siitä, mitä tuo viltin alle mennyt merkitsee heille, aivan kuin hän ei olisi paikalla kuuntelemassa. Ystäväni oli juuri ostanut kirpputorilta nostalgisen kankaan, jossa komeilivat Batman ja Robin suurina painokuvioina. Harjoitus sai nimen supersankariharjoitus.

Ensimmäinen naureskeli viltin alle mennessään, kuinka naurettava harjoitus oli ja huomasi kuitenkin jollain lailla jännittävänsä sitä. Valitsimme ajaksi kymmenen minuuttia ja oli yllättävää kuinka lyhyeltä ajalta se tuntui. Merkitystä luoneita, eri tapahtumien herättämiä tunteita muistui yhtäkkiä hyvin paljon mieleen.

Seuraavan lakanan alle sukeltaneen keho valmistautui ottamaan iskuja vastaan jännittymällä joka kerta kun joku avasi suunsa ulkopuolella. Vaikka sovimme, ettei viltin alla olijaa moitita lainkaan tässä harjoituksessa, oli hänellä silti tekemistä rentouden ja luottamuksen kanssa.

Kun itse menin viltin alle, olin erittäin häkeltynyt, kuinka paljon merkitystä olin tuonut näiden kahden elämään. Poistuttuani viltin alta, kysyin heti että miksi ihmeessä me emme ole tehneet tällaista aikaisemmin. Olemme käyttäneet kyllä paljon aikaa työstääksemme päivittäisiä kitkan aiheita ja siinä kritiikkisateessa on tyystin päässyt unohtumaan positiivisen palautteen antaminen.

Harjoitus tuntui erittäin voimauttavalta ja nosti pintaan tunteita oman itseni arvostuksen puutteesta. Näin selkeämmin tilanteita, joissa annan edelleen muiden kohdella itseäni huonosti. Seuraavana päivänä itkin paljon ja etsin itsestäni sitä sisäistä vahvuutta, jossa tuntisin oman arvoni ja johon voisin aina nojata silloin kun tuntuu siltä, ettei minua arvosteta tai kunnioiteta.

Ei

Pääsin ilmastokuntoutuskurssille kolmeksi viikoksi Kanarian saarille. Ennen lähtöä pelkäsin kolmen viikon olevan minulle liian pitkä aika ja pelkäsin tylsistyväni puolikuoliaaksi. Yllätyksekseni nuo kolme viikkoa olivat elämäni nopeimmat kolme viikkoa ja olisin voinut kevyesti jatkaa toiset rapiat päälle.

Jokapäiväinen auringonotto on ehdottomasti taitolaji. Harva ensikertalaisista tai konkareistakaan selviää polttamatta jotakin kohtaa itsessään. Aamujumppa ja muut päivärutiinit tuntuivat kantavilta voimilta ja alueen päihteettömyys oli mielestäni erittäin hyvä juttu. Vertaistuki oli jälleen kerran erittäin tervetullutta ja lämmitti sydäntä.

Mieleeni jäi hyvin lääkärin ja sairaanhoitajan luennot, joissa painotettiin omaa hoitamista ja sitä, että psoriasiksen hoidon vastuu on ensisijaisesti jokaisella sairastavalla itsellään. Luennoilla painotettiin rasvaamisen tärkeyttä ja terveellisiä elämäntapoja liittyen ravintoon, liikuntaan ja ihmissuhteisiin. Ennen kun elämäntaparemontti kannattaa aloittaa, on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että kaksi eniten sairautta vähentävää tekijää olivat stressin vähentäminen ja se, että oppii sanomaan ei.

Tunteita ja tarpeita

Tutkimusten mukaan ihmiset pelkäävät julkista puhumista jopa kuolemaa enemmän. Toisin sanoen keskivertoihminen olisi mieluummin kuollut kuin puhuisi julkisesti. Mistä tässä pelossa oikein on kysymys? Onko kysymys sosiaalisesti hyväksyttävyydestä eli pelkääkö ihminen hylätyksi tulemista, jos ilmaisee oman mielipiteensä tai torjutuksi tulemista, jos ilmaisee tunteensa tai tarpeensa.

On haastavaa saada kiinni omista tunteista ja tarpeista, saati sitten pystyä ilmaisemaan niitä toiselle ihmiselle. Olen huomannut, kuinka harva ihminen todella pystyy olla läsnä toisen tunteille, ilman että toista aletaan analysoida, terapioida, korjata, vähätellä tai tarinoida omista vastaavista kokemuksista. Ei ihme, että on vaikea puhua julkisesti, jos emme osaa antaa tilaa ja aitoa empatiaa toisillemme.

Toinen dilemma on siinä, että jos ilmaisemme tarpeemme jollekin, se luetaan usein vaatimukseksi täyttää kyseinen tarve. On lähes sietämätöntä olla tyydyttämättä jokainen tarpeelta tuntuva yllyke ja kuunnella, mitä kaikkea on tuon tarpeen takana. Miksi esimerkiksi ostamme tai syömme enemmän kuin tarvitsemme, miksi poltamme tupakkaa tai juomme alkoholia?

Usein kuulee myös lauseita “ihmisten pitäisi” tai “haluan hänen tekevän/olevan jotain”. Lähes aina universaaliksi tarpeeksi puettu lause kielii omasta henkilökohtaisesta tarpeesta. Esimerkiksi maailmanrauhaa huutava aktivisti kaipaa rauhaa ja järjestystä ensisijaisesti omassa mielessään.

Minä toivoisin pystyväni voittamaan tämän julkisesti puhumisen pelon ja pystyväni ilmaisemaan itseäni silloinkin kun suurin osa minusta haluaisi vain astua sokeaan valtavirtaan.

Vapaus

Muutoksen tuuli ei sitten puhaltanutkaan vain työpaikalle. Uusiksi meni siinä rytäkässä myös asuinpaikkakunta. Kun käyn jälleen läpi omistaviani tavaroita, huomaan loputtoman vapauden kaipuuni. Usein haaveilen omistavani vain rinkallisen verran tavaraa ja olevani täydellisen kiinnittymätön ja vapaa. Kun koen omistavani mielestäni liikaa tavaraa, tunnen helposti ahdistusta.

Varsinkin kesäisin kuljen reppuni kanssa ympäriinsä. Ystäväni kutsuukin tätä tapaa ETYK:ksi eli ”en tule yöksi kotiin”-syndroomaksi. Välillä on vaikea yrittää vakuutella ystäville, että tunnen enemmän yhteyttä ja halua olla läheisessä suhteessa, jos saan kulkea omia polkujani missä milloinkin. Monesti tällainen käytös ymmärretään välinpitämättömyydeksi tai sitoutumiskammoisuudeksi. Asian ymmärtäminen ei ole ollut itsellenikään helppoa. Varsinkin kun päässäni kaiken lisäksi on myös utopia, että myös parisuhteessa voi säilyttää vapautensa.

Sain tässä mukavan harjoitteenkin asiaan liittyen. Luokseni muutti ystäväni, jolla on perustarpeena täysin vastakkainen. Hän haluaa pysyvyyttä, läheisyyttä, suunnitelmia ja kaikkea joka on ristiriidassa vapauden tarpeeni kanssa. Siinä on mukava asustella saman katon alla, sillä mitä enemmän hän haluaa pitää kiinni, sitä vähemmän minua näkyy kotona.

”Kateus on kuin joisi myrkkyä ja odottaisi toisen kuolevan”

Tuhlaan paljon aikaani facebookissa. Mielestäni se on mieluisa tapa olla yhteydessä ystäviin ja kätevä tapa levittää tietoa esimerkiksi tulevista tapahtumista. Liian usein huomaan kuitenkin sisään kirjauduttuani päivitteleväni toisten ihmisten statuksia ja tapaa elää elämää. Myönnän eksyväni jopa ventovieraiden profiileihin ja kuvagallerioihin.

Tänäkin aamuna päätin kirjoittaa näitä tekstejä ja yhtäkkiä havahduin lukevani tuntemattoman puolialastoman naishenkilön poseerauskuvan kommentteja. Aamuyhdeksään mennessä olin jo aivan hiilenä ja menettänyt uskoni ihmiskuntaan. Miehet leimasin aivottomiksi ja naiset arvottomiksi. Hieno tapa aloittaa aamu.

On se kumma, että vaikka kuinka hyvin tiedän, että ärsytys, epätoivo, kateus ja muut ”negatiiviset” tunteet ovat vain merkkejä omista huutavista tarpeistani, tuhlaan silti aikaani kieriskellen tässä tunteiden tunkiossa. On paljon helpompi syyttää koko maailmaa ja muita ihmisiä merkityksettömyydestä, heittää vapaalle ja olla kantamatta omaa vastuuta ajatuksista, päätöksistä ja teoista.

Katkeruus ja kateus ovat minulle haastavia tunteita. Minun on vaikea hyväksyä näitä tunteita itsessäni. Tiedostan, etten vielä uskalla elää täyttä elämää ja siksi koen paljon kateutta. Katkeruutta käytän oikeuttaakseni oman pysähtyneisyyteni ja voimattomuuteni. Tiedostan, etten vielä uskalla elää täyttä elämää ja siksi koen paljon kateutta. Katkeruutta käytän oikeuttaakseni voimattomuuteni ja pysähtyneisyyteni. Voittoisina hetkinä saan niskaotteen näistä tunteista, pystyn kokemaan kiitollisuutta ja näkemään ne arvokkaina tienviittoina kohti omaa elämää.

Muutoksen tuuli

On vaikea muistaa, että onnellisuus on kiinni omista valinnoista. Usein pelko tarraa jalkaan ja jähmettää jo ajatuksetkin jostain tarvittavasta muutoksesta. Kuuluisan sanonnanhan mukaan ihminen ei kadu koskaan tekemäänsä niin paljon kuin tekemättä jättämiään. Muutos tuntuu kuitenkin olevan jotain niin pelottavaa, että usein valitsen tien kärsiä ja sysään syyn jonkun ulkoisen tekijän kontolle.

Lähes aina unohdan kysyä tärkeän kysymyksen; entä jos pahin pelkäämäni tapahtuisikin. Tätä kautta huomaan pelkojeni olevan usein ristiriidassa todellisuuden kanssa. Keikun maan ja taivaan välillä, maalaten mustaa ja valkoista unohtaen, että elämä luo itseään jossain siinä keskellä harmaan eri sävyissä.

Nyt kuitenkin päätin jälleen kerran rakentaa omaa elämääni, ehkä ruostuneilla nauloilla epävarmoin lyönnein, mutta luottaen tulevaisuuteen. Monta vuotta sairaalaelämää saa nyt jäädä taa ja kokeilen löytyisikö paletistani mustan ja valkoisen lisäksi muitakin värisävyjä.

Rauhallista uutta vuotta

Oli hienoa hehkuttaa tätä alkoholittomuuttani. Sitten tuli uusi vuosi, joka poiki mukanaan täydet nolla kutsua juhlimaan vuoden vaihtumista. Siinä ei ollut itku kaukana, kun huomasin eristäytyneeni melko maineikkaasti sosiaalisesta juhlinnasta.

Kun tekee radikaaleja elämänmuutoksia, ei varmasti voikaan olettaa kaikkien ystävien pysyvän kyydissä tiukoissakin mutkissa. Monet ystäväsuhteet ovat jääneet vähemmälle huomiolle, uusia on syntynyt ja joidenkin kanssa haluaa, mutta on vaikea löytää yhteys ja tarkoituksellisuuden tunne.

On mielenkiintoista, kuinka usein alkoholi liittyy sosiaaliseen kanssakäymiseen. Aluksi oli kiusallista selittää työpaikan tapahtumissa, merkkipäivillä tai ihan vaan viikonloppuna, etten halua ryypätä. Hämmentävää kuitenkin oli kuinka lähes kaikki toivoivat itsekin pystyvänsä edes vähentämään.

Kaikesta huolimatta tunnen kiitollisuutta siitä, että pystyn kohtaamaan suruni, joka liittyy eristäytymisen ja hylätyksi tulemisen pelkooni.

Tippa tippa tip tap

Helmikuussa tulee vuosi siitä, kun olen viimeksi nauttinut alkoholia. Koen tipattomuuden olleen tähän mennessä paras päätös elämäni valintoja katsoessani. Ennen join paljon ja moneen syyhyn vaikkakaan en kokenut alkoholin käyttöni olevan vielä ongelmallista.

Alkuun sosiaaliset paineet tuntuivat tuskallisilta ja jotkut tunteeni sietämättömiltä. Joskus tuntui, että alkoholi olisi ainut strategia nollata pää. Oli jännä huomata, kuinka olin tottunut ilmaisemaan syvimpiä tunteitani ja ajatuksia lähes ainoastaan kännipäissäni. Vaikkakin tulos ja uskottavuus korreloivat hyvin seuraavan aamuisen oloni kanssa.

Halusin tietää milloin juon omasta tahdostani, enkä vain turruttaakseni jotain, rentoutuakseni tai lisätäkseni rohkeutta tai iloa keinotekoisesti. Rohkeutta olen kaivannut hyvin paljon, pipo on kiristänyt ja tunteitani olen halunnut paeta, mutta korkki on pysynyt kiinni. Vielä en ole juonut vain juomisen ilosta. Kun olen selvinpäin hikoillen ylittänyt omia itselleni asettamiani rajoituksia ja pelkoja, olen tuntenut paljon kiitollisuutta, rehellisyyttä, aitoutta ja saanut pullokaupalla itseluottamusta. Vuoden saldona koen olevani tasapainoisempi ja enemmän yhteydessä sisimpääni.

En halua tuomita kenenkään alkoholin juomista, en edes läheisteni. Uskon, että juominen tai juomattomuus on jokaisen oma valinta. Muistan kyllä hyvin, miltä tuntui humaltua hyvässä seurassa, rentoutua punaviinilasin äärellä tai vetää pää täyteen. Vastapainoksi tiedän nyt myös, miltä tuntuu herätä ilman fyysistä tai henkistä krapulaa ja ottaa rehellisesti vastuu omista sanoistani, tekemisistäni tai tekemättä jättämistäni.

Talven ihanaa unta

Talvi on mielestäni upeaa aikaa. Luonnon rauha ja hiljaisuus näyttää esimerkkiä, kuinka pysähtyä, hengähtää ja nauttia. Nyt on myös lumen määrä mahdollistanut monet mahtavat talviurheilulajit. Hiihtolenkki voitelemattomilla suksilla riisui viimeisetkin rippeet suorittamisesta ja keskityin vain nauttimaan raikkaasta ilmasta, liikkumisen ilosta ja ajattomuudesta.

On surullista, että työpaineet ja muu kulutus ei hellitä silloin kun luonto kehottaa lepäämään. On normaalia valon määrästä johtuen toimia niin sanotusti hitaammalla näin pimeään aikaan. Siitä huolimatta työtahti, jouluruuhkat, liikenteen takkuaminen ja muu höösäys tuntuu harmaannuttavan suurimman osan kansamme hiuksista jo ennen aikojaan.

Minulla on ollut mahdollisuus pysähtyä ja olen huomannut mitä kehoni ja mieleni todella kaipaa tähän aikaan vuodesta. Riittävä lepo, hyvä ravinto, rikastuttavat keskustelut, läheisyys, tuki ja liikunta pitävät ihonkin hyvässä kunnossa. Usein kevään tullessa koen jopa hetkellistä surua siitä, että talvi oli mielestäni jälleen liian lyhyt.

Valkoista mustalla

Hilseily on rasittava ongelma. Tänä päivänä ihoni on onneksi niin hyvässä kunnossa, että lunta sataa enimmäkseen enää ulkona. Muistissa on kuitenkin hyvin ne ajat, jolloin tummat sisustuskankaat olivat kirosana. Istumapaikka oli hyvä varata sieltä, mihin näkyvää todistusaineistoa jäisi todennäköisesti vähiten. Vaikka kuinka varoi, sitä huomaamattaan kuitenkin raaputti itseään ja usein oli tummat sohvat sävytetty uudestaan kauniilla vastasataneella ihohilseellä.

Tummien sohvien häpeä oli kuitenkin pientä verrattuna tilanteeseen, jolloin oli yökylään mennessä sängyssä vastassa mustat lakanat. Tilanteista en muista montaakaan kertaa itseäni häpeämättä päästäneen. Aamuisin kävin tahtomattanikin kuumeisen pohdinnan, mihin sillä kertaa työntää kaikki hilseilty iho.

Hilseilyllä ei ole paljoakaan sen kanssa tekemistä, häiritseekö hilseily toista ihmistä vai ei. Tietysti toisen kepeä suhtautuminen asiaan helpottaa häpeää, mutta joka kerta tilanne on erilainen eikä omaa suhtautumistaan asiaan voi harjoitella kuin käytännössä. Vaikka en itse tällä hetkellä hilseile kovinkaan näyttävästi, tunnen suurta myötätuntoa ja ymmärrystä ihmisiin, jotka kärsivät tästä ei niin mediaseksikkäästä oireilusta.