Talven ihanaa unta

Talvi on mielestäni upeaa aikaa. Luonnon rauha ja hiljaisuus näyttää esimerkkiä, kuinka pysähtyä, hengähtää ja nauttia. Nyt on myös lumen määrä mahdollistanut monet mahtavat talviurheilulajit. Hiihtolenkki voitelemattomilla suksilla riisui viimeisetkin rippeet suorittamisesta ja keskityin vain nauttimaan raikkaasta ilmasta, liikkumisen ilosta ja ajattomuudesta.

On surullista, että työpaineet ja muu kulutus ei hellitä silloin kun luonto kehottaa lepäämään. On normaalia valon määrästä johtuen toimia niin sanotusti hitaammalla näin pimeään aikaan. Siitä huolimatta työtahti, jouluruuhkat, liikenteen takkuaminen ja muu höösäys tuntuu harmaannuttavan suurimman osan kansamme hiuksista jo ennen aikojaan.

Minulla on ollut mahdollisuus pysähtyä ja olen huomannut mitä kehoni ja mieleni todella kaipaa tähän aikaan vuodesta. Riittävä lepo, hyvä ravinto, rikastuttavat keskustelut, läheisyys, tuki ja liikunta pitävät ihonkin hyvässä kunnossa. Usein kevään tullessa koen jopa hetkellistä surua siitä, että talvi oli mielestäni jälleen liian lyhyt.

Valkoista mustalla

Hilseily on rasittava ongelma. Tänä päivänä ihoni on onneksi niin hyvässä kunnossa, että lunta sataa enimmäkseen enää ulkona. Muistissa on kuitenkin hyvin ne ajat, jolloin tummat sisustuskankaat olivat kirosana. Istumapaikka oli hyvä varata sieltä, mihin näkyvää todistusaineistoa jäisi todennäköisesti vähiten. Vaikka kuinka varoi, sitä huomaamattaan kuitenkin raaputti itseään ja usein oli tummat sohvat sävytetty uudestaan kauniilla vastasataneella ihohilseellä.

Tummien sohvien häpeä oli kuitenkin pientä verrattuna tilanteeseen, jolloin oli yökylään mennessä sängyssä vastassa mustat lakanat. Tilanteista en muista montaakaan kertaa itseäni häpeämättä päästäneen. Aamuisin kävin tahtomattanikin kuumeisen pohdinnan, mihin sillä kertaa työntää kaikki hilseilty iho.

Hilseilyllä ei ole paljoakaan sen kanssa tekemistä, häiritseekö hilseily toista ihmistä vai ei. Tietysti toisen kepeä suhtautuminen asiaan helpottaa häpeää, mutta joka kerta tilanne on erilainen eikä omaa suhtautumistaan asiaan voi harjoitella kuin käytännössä. Vaikka en itse tällä hetkellä hilseile kovinkaan näyttävästi, tunnen suurta myötätuntoa ja ymmärrystä ihmisiin, jotka kärsivät tästä ei niin mediaseksikkäästä oireilusta.

Minun tieni

Olen vajaan vuoden käynyt koulua, jonka nimen kuullessaan monet havahtuvat “anteeksi mitä koulua käyt?”. Toistaessani käyväni shamaanikoulua, jäävät monet sanattomaksi ja toiset yltyvät pitkään uteliaisuuden sävyttämään keskusteluun. Itse koen koulusta kertomisesta vaihdellen ilon, kiitollisuuden, tuomitsemisenpelon ja häpeän tunteita.

Koulussamme käymme läpi minuuden kokonaisuutta ja tarkastelemme asioita, jotka näyttävät horjuttavan henkilökohtaisesta sisäisestä tasapainosta. Etsimme ja vahvistamme luontoyhteyttä sekä siltaa näkyvän ja näkymättömien maailmojen välillä. Herättelemme myös sisäistä ääntämme ja haemme tasapainoa feminiinisen ja maskuliinisen energioiden välillä. Rummutusmatkat omaan alitajuntaan eivät ole helppoja ja alati pintaan nouseekin erilaisia tiedostamattomia verhouksia, joilla olen pyrkinyt peittelemään itseäni.

Koen shamaanikoulun olevan minunlainen tapa katsoa todellista itseäni peilistä. Uskon rehellisen, usein kivuliaankin, itsensä kanssa työskentelyn johtavan hyväksynnän ja rauhan tunteeseen, josta jo nyt olen saanut kokea hetkittäisiä onnen ja keveyden hetkiä. Minulle psoriasiskin on oire, joka rauhoittuu sitä mukaan, mitä enemmän koen hyväksyväni itseni sellaisena kuin olen.

Sokea kulma

En usko, että kukaan voi todella ymmärtää toista ihmistä täydellisesti. Olen kuitenkin kokenut, että toi-nen voi osoittaa sinulle sokean kulmasi, kun oma näkökykysi ja ymmärryksesi ei tunnu riittävän. Todel-lisuudessa jokainen kohtaamamme ihminen heijastaa jotain sisimmästämme, mutta emme suostu mo-nestikaan tätä myöntämään. Kun elämä punoo selvittämättömiltä tuntuvia silmukoitaan, ei ole noloa pyytää apua.

Maailmassa on tarjolla monenlaista apua. Jokainen lähestymistapa ongelmiin pyrkii auttamaan ihmistä tuntemaan omaa itseään. Olen mielenkiinnosta ja omista ongelmistani johtuen kokeillut monenlaisia tapoja löytää sisäistä tasapainoa. Monet ideologiat tai hoitomuodot ovat kantaneet monesti pitkälle yrityksissäni ymmärtää itseäni, mutta lopulta kaatuneet siihen, että nekin ovat lopulta vain jonkun toi-sen kuolevaisen oma henkilökohtainen yritys ymmärtää ympäröivää maailmaansa. Kaikkialta löytyy pala itseä.

Aina etsintöjeni jälkeen olen tien päässä törmännyt aina ”vain” itseeni vaikkakin jokainen tapaaminen on ollut erilainen. Itseä voi katsella niin monesta kulmasta näkemättä kokonaiskuvaa tai sitä, keitä me todella olemme. Hyväksi kokemani terapeutit ovat hallinneet läsnäolon voiman ja hyväksyneet oman rajallisuutensa ja sen, että jokaisen on lopulta muodostettava oma käsitemaailmansa ja tapa ymmärtää ja hyväksyä itsensä.

Listen so you can learn

Meillä oli taas tiukka perhetapaaminen. Olen ajatellut, että oma perheeni olisi ehdottomasti viimeisten joukossa, jos joskus kaikki maailman ihmiset todella oppisivat kommunikoimaan siten, että he todella kuulisivat toisiaan. Meidän perheessä nähdyksi lähinnä tulee hän, joka jaksaa huutaa kovimmin tai hän, joka ensimmäisenä lähtee itkien ovesta. Todella kuulluksi en muista monenkaan usein tulleen.

Sainkin kokea miellyttävän yllätyksen. Aloimme muutaman aasinsillan jälkeen keskustella heikkouksis-ta ja sovimme, että jokaisen tuli kertoa oma heikkoutensa. Rakas äitini ja yksi sisaruksistani olivat sitä mieltä, ettei heillä ole heikkouksia. Muut koittivat ystävällisesti tietysti avittaa. Siitä keksimmekin, että jokainen sanoo seuraavan heikkouden ja se, joka kuuntelee ei saa kommentoida, koska muuten syttyi-si taas huutoäänestys siitä pitääkö väite paikkansa vai ei.

Meillä ei onneksi ole paljon asioita kaunisteltu, joten jokainen sai kyllä tutaa siitä, mitä on todella ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. Joukossamme oli yksi englanninkielinenkin, eikä edes kielimuuri tullut vastaan takoessamme kuumaa rautaa. Kierros meni lopulta niin hyvin, että päätimme ottaa uuden kier-roksen ”mikä luo yhteyttä ja mikä katkaisee yhteyttä minun ja sinun välillä”, jossa jokainen kävi henkilö-kohtaisesti jokaisen läpi. Osa jätti kyllä leikin kesken, mutta illan päätteeksi pystyin sydämestäni kiittä-mään perhettäni, että kerrankin olin täydellisesti nauttinut ajastani heidän kanssaan! Myönnän epätoi-vottomuudessani heittäneeni hanskat tiskiin, vaikka peliä ei ollut vielä vihelletty poikki.

Lepään ja teen työtä

Olen huomannut, että ihoni ilmoittaa aina kun on aika taas käsitellä jotain asioita. Jokin aika sitten pyy-sin elämältäni rauhaa ja tilaa levätä. Puoli vuotta olen nyt saanut asua aivan mahtavassa uudessa ko-dissa, omakotitalon yläkerrassa jossa on valtavasti sekä fyysistä, että henkistä tilaa. Muuttaessani an-noin suuren osan huonekaluistani pois ja mietin tarkkaan kaiken, jonka halusin tuoda uuteen huonee-seeni. Tuntuu, että viimeiset kuukaudet olen ollut hyvin onnellinen ja tasapainossa.

Käytän paljon aikaani tehokkaaseen rentoutumiseen ja elämän mysteerien pohtimiseen.

Elämä ei kuitenkaan ole laadultaan paikallaan pysymistä. Iho on minulla se, joka kääntää katseeni aika ajoin itseeni ja johonkin uuteen kehittymistä kaipaavaan osa-alueeseen. Uusia psoriasisläiskiä alkaa tupsahdella vaikka mikään elämän ulkoinen tekijä ei olisikaan muuttunut. Tuntuu kuin lineaarinen aika sysäisi eteen mahdollisuuksia kasvaa. Joskus elämä tuntuu jopa suorastaan pakottavan kasvamaan.

Tällä hetkellä työni alla on seksuaalisuus. Tutkiskelen mitä se on ja miten se minussa ilmenee, miten sitä käytän tai miten se käyttää minua. Kun olen vuosien varrella parantanut psoriaasista käsittelemällä eri ulottuvuuksia itsessäni on mielenkiintoista nähdä, millä tavalla seksuaalinen tasapaino vaikuttaa ihooni ja niveliini?

Sydän syväjäässä?

Näin monta vuotta jo sinkkuna elettyäni voin sanoa, että en ole valinnut olla yksin. En halua käyttää kulunutta sanontaa ”olen onnellinen yksin”, vaikka viihdyn erittäin hyvin yksinkin. Toivon pikkuhiljaa itseäni etsittyäni olevani jo valmis parisuhteeseen, jossa olisi luottamusta ja avointa kommunikointia.

Vuosien vieriessä toivottomista parisuhteista toivuttuani voin sanoa, että on melko vaikea ylläpitää toi-voa. Vaikka olen luonteeltani ikuinen haaveilija niin monien pettymyksien jälkeen sydämeni on vaaras-sa kylmettyä. Koen kyllä paljon rakkautta, mutta ystävyyttä syvemmäksi kipinä ei helposti roihahda. Tai sitten tuli palaa yksipuolisesti suuntaan tai toiseen.

Iän karttuessa tasapainottelen sydämeni ja mieleni kanssa. Monesti mietin, tulisiko minun tyytyä, jos syvempää rakkautta on edes toisella osapuolella? Tai olisiko kestävää muodostaa parisuhde, jos on paljon muita hyviä asioita, vaikka palavaa rakkautta se ei olisi. Usein mietin etsinkö jotain, mitä ei ehkä ole olemassa kuin saduissa tai naistenlehtien kertomuksissa.

Harva meistä lähtee saappaat jalassa

Yksi vaikeimmista asioista elämässäni on ollut hyväksyä jokaisen oma tapa elää ja kuolla. Lähelläni on ollut hyvin monta itsemurhatapausta ja myönnän itsekin olleeni väsynyt elämään. Itse olen löytänyt haluni elää vaikka kuolema kiehtookin minua hyvin paljon. Siitä asti kun muistan itse ajatelleeni, muis-tan maanneeni sängyllä vaivuttaen itseäni tunteeseen, jonka ajattelin vastaavan kuolleena olemista. En koskaan päässyt tilaan, jossa en olisi ollut. Että vain lakkaisin olemasta, oli suorastaan mahdoton ajatus. Päätin jo silloin, että minulla on se joku, jota voin kutsun sieluksi. Se jokin tietoisuus, joka jatkaa olemista fyysisen kuoleman jälkeenkin.

Nyt paljon teoriassa ja enimmäkseen käytännössä asiaa tutkittuani, voin sanoa uskovani elämän jat-kumiseen myös kuoleman jälkeen. Väsymykseni elämää kohtaan on vaihtunut elämän kunnioitukseen ja koen iloa tutkiessani kaikenlaisia tapoja toteuttaa itseäni. Uskon olevamme täällä vain ja ainoastaan rakastaaksemme itseämme sellaisena kuin olemme ja ymmärtääksemme, että todellisuudessa meitä ei rajoita kukaan tai mikään muu kuin oma suppea käsityksemme omasta itsestämme.

Perintönä piinaavat perheperinteet?

Miellä, kuten monilla muillakin perheillä on tapana ylikorostaa kulttuurillisia juhlia, kuten joulua, juhannusta ja niin edelleen. Olen aina näkyvästi protestoinut pakotettuja juhlia ja osallistumiseni on ollut todella vaikeaa. En osaa nauttia, jos minut suorastaan pakotetaan jonain tiettynä päivänä käyttäytymään ja osoittamaan seurallisuutta. Mielestäni syy kokoontua yhteen ja juhlia tulisi olla jokin muu kuin kalenterin ja perinteiden muokkaama kirjoittamaton sääntö.

Eräänä vuonna asuessani ulkomailla keksin oivan keinon välttää sitä kaikista pyhintä, nimittäin joulua. Lähinnä sepitin lentoliikenteestä mitään tietämättömälle äidilleni, kuinka juuri joulun aikaan lennot ovat käsittämättömän kalliita ja pyhistä johtuen myös lentojen saatavuus on lähes olematon. Äitini onnekseni nieli tämän ja koin niin suurta iloa vapaudestani, että sovin tulevani viikkoa ennen joulua kuitenkin käymään kotona.

Huvittavinta tässä tarinassa on se, että äitini päätti sitten siirtää joulua. Kun saavuin kotiin, oli meillä joulukuuset ja -kinkut koristeltu ja kuorrutettu, lahjakasa odottamassa ja sukulaiset kerätty kasaan. En enää tiennyt itkeäkö vai nauraa. Toivoisin, että tulevaisuudessa uskaltaisimme rikkoa tietynlaisia pakotettuja perinteitä ja etsisimme uudenlaisia ratkaisuja, joilla voisimme saada juhlapyhistä miellyttäviä kaikille osapuolille.

Kommunikoinnista

Olen viime aikoina harjoitellut väkivallatonta kommunikointia. Olen huomannut, että myös positiivisten tunteiden ja ajatusten viestittäminen voi olla todella hankalaa.

Koin kiitollisuutta äitiäni kohtaan, sillä hän on ymmärtänyt ja sisäistänyt itsemääräämisen tarpeeni. Vuosien yhteisen harjoittelun jälkeen olemme päässeet aidompaan kanssakäymiseen, eikä minua velvoiteta osallistumaan mihinkään perheelliseen tapahtumaan, jos en itse sitä halua. Kun saan nauttia tällaisesta vapaudesta, niin usein jopa valitsen vastata erilaisiin kutsuihin tai pyyntöihin myöntävästi. En tee valintojani siitä syystä, että perheeseen kuuluminen, syyllisyys, miellyttämisen tai hyväksynnän tarve velvoittaisi minua.

Otin puhelimen käteen ja halusin ilmaista tämän kiitollisuuteni äidilleni. Puhdasta kiitollisuutta oli erittäin vaikea ilmaista. Kerrottuani asiani, sain vastaukseksi tokaisun ”ainahan meillä on saanut valita”. Asia ei ollut mielestäni näin, joten vanha kaunani puski päälle ja puhisin takaisin, että näin ei kyllä ole asia! Sain onneksi kiinni katkeruudestani ja kysyin rauhallisesti, että miksi et kuule, että haluan vain kiittää sinua. Äitini sanoi kyllä kuulevansa ja lisäsi perään, että jouluna olet sitten kotona. Jatkan siis harjoittelua.