Vapaus

Muutoksen tuuli ei sitten puhaltanutkaan vain työpaikalle. Uusiksi meni siinä rytäkässä myös asuinpaikkakunta. Kun käyn jälleen läpi omistaviani tavaroita, huomaan loputtoman vapauden kaipuuni. Usein haaveilen omistavani vain rinkallisen verran tavaraa ja olevani täydellisen kiinnittymätön ja vapaa. Kun koen omistavani mielestäni liikaa tavaraa, tunnen helposti ahdistusta.

Varsinkin kesäisin kuljen reppuni kanssa ympäriinsä. Ystäväni kutsuukin tätä tapaa ETYK:ksi eli ”en tule yöksi kotiin”-syndroomaksi. Välillä on vaikea yrittää vakuutella ystäville, että tunnen enemmän yhteyttä ja halua olla läheisessä suhteessa, jos saan kulkea omia polkujani missä milloinkin. Monesti tällainen käytös ymmärretään välinpitämättömyydeksi tai sitoutumiskammoisuudeksi. Asian ymmärtäminen ei ole ollut itsellenikään helppoa. Varsinkin kun päässäni kaiken lisäksi on myös utopia, että myös parisuhteessa voi säilyttää vapautensa.

Sain tässä mukavan harjoitteenkin asiaan liittyen. Luokseni muutti ystäväni, jolla on perustarpeena täysin vastakkainen. Hän haluaa pysyvyyttä, läheisyyttä, suunnitelmia ja kaikkea joka on ristiriidassa vapauden tarpeeni kanssa. Siinä on mukava asustella saman katon alla, sillä mitä enemmän hän haluaa pitää kiinni, sitä vähemmän minua näkyy kotona.

Tippa tippa tip tap

Helmikuussa tulee vuosi siitä, kun olen viimeksi nauttinut alkoholia. Koen tipattomuuden olleen tähän mennessä paras päätös elämäni valintoja katsoessani. Ennen join paljon ja moneen syyhyn vaikkakaan en kokenut alkoholin käyttöni olevan vielä ongelmallista.

Alkuun sosiaaliset paineet tuntuivat tuskallisilta ja jotkut tunteeni sietämättömiltä. Joskus tuntui, että alkoholi olisi ainut strategia nollata pää. Oli jännä huomata, kuinka olin tottunut ilmaisemaan syvimpiä tunteitani ja ajatuksia lähes ainoastaan kännipäissäni. Vaikkakin tulos ja uskottavuus korreloivat hyvin seuraavan aamuisen oloni kanssa.

Halusin tietää milloin juon omasta tahdostani, enkä vain turruttaakseni jotain, rentoutuakseni tai lisätäkseni rohkeutta tai iloa keinotekoisesti. Rohkeutta olen kaivannut hyvin paljon, pipo on kiristänyt ja tunteitani olen halunnut paeta, mutta korkki on pysynyt kiinni. Vielä en ole juonut vain juomisen ilosta. Kun olen selvinpäin hikoillen ylittänyt omia itselleni asettamiani rajoituksia ja pelkoja, olen tuntenut paljon kiitollisuutta, rehellisyyttä, aitoutta ja saanut pullokaupalla itseluottamusta. Vuoden saldona koen olevani tasapainoisempi ja enemmän yhteydessä sisimpääni.

En halua tuomita kenenkään alkoholin juomista, en edes läheisteni. Uskon, että juominen tai juomattomuus on jokaisen oma valinta. Muistan kyllä hyvin, miltä tuntui humaltua hyvässä seurassa, rentoutua punaviinilasin äärellä tai vetää pää täyteen. Vastapainoksi tiedän nyt myös, miltä tuntuu herätä ilman fyysistä tai henkistä krapulaa ja ottaa rehellisesti vastuu omista sanoistani, tekemisistäni tai tekemättä jättämistäni.

Kaikesta kaikkeen ja sieltä takaisin

Kuuntelin taannoin lääkärin luentoa, jossa hän sivulauseena painotti, että ruokavaliolla ei ole mitään vaikutusta psoriasikseen. Äimistyin, sillä henkilökohtaisesti huomaan ruokavalion olevan oleellinen osa psoriasiksen hoidossa. Sitä ei juuri tieteellisesti olekaan tutkittu, mutta näin kentällä psoriasiksen kanssa eläessäni tuntuu siltä, että lähes jokainen psoriasista sairastava tiedostaa ruokaan liittyvät valinnat omassa elämässään. On eri asia, kuinka moni on kiinnostunut hoitamaan omaa ihoaan kiinnittämällä enemmän huomiota omiin valintoihinsa. Tiedostaminen ja toiminta ovat kaksi täysin eri asiaa.

Samainen lääkäri kyllä tosin totesi, että stressillä ja ihmissuhteilla on erittäin suuri merkitys ihon hoidossa. Tällainen lääkärin lähestyminen psoriasiksen hoitoon on mielestäni kunnioitettavaa ja lähentelee jopa käsitystäni kokonaisvaltaisesta sairauden hoitamisesta.

Kaikella, mitä elämässä tapahtuu on jokin vaikutus johonkin. Kaikki ei välttämättä vaikuta suoranaisesti ihon kuntoon, mutta voi horjuttaa sisäistä tasapainoa jollain muulla elämän alueella, joka voi heijastella myöhemmin myös iholle. Psoriasista voi hoitaa pinnallisena, kosmeettisena sairautena, mutta itse tunnistan todellisten syiden olevan syvemmällä nahan alla. Sinne on lääkärin vaikea katsoa tai osoitella ja usein vastaanottoajatkin ovat liian lyhyet elämäntilanteen kartoittamiseen. Siksi on hyvä, jos lääkäri edes sivulauseessa muistaa huomauttaa hoidon olevan muutakin kuin jokapäiväistä leikkiä voiteiden kanssa.

Ihana valo

Mulla on vähän ristiriitaisia tunteita talvea kohtaan. Rakastan pimeneviä talvi-iltoja, kun ei ole kiire minnekään ja saa syventyä elämän arvoituksiin ja omiin mietteisiin. On villasukkia ja kynttilöitä, asioita jotka pimeys ja viileys saa maistumaan vain paremmalta. Saa vain olla ja möllöttää. Tänä talvena jokin on kuitenkin saanut vaakani keikahtamaan alakuloisuuden puolelle.

Useat läheiseni joutuvat masennuksen pyörteisiin luonnon valon määrän vähentyessä ja tänä talvena jouduin pohtimaan, voisiko minunkin heikko jaksamiseni johtua ainakin osittain myös valon puutteesta. Huomasin, että joka vuosi olen tehnyt matkoja pimeinä vuodenaikoina, joten käytännössä valon puute voisi olla mahdollinen syy, sillä en ole kuukausiin matkustanut pois pohjolasta.

Kaikilla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta matkustella tai möllötellä valottomina vuodenaikoina. Useat ihmiset ovat töissä kaiken valoisan ajan ja tyytyvät vain odottamaan, että tulisi jälleen kesä ja ihana valo.

Hoidoksi orastavaan masennukseeni sovimme ystävämme kanssa tekevämme hoitoympyrät, joihin suunnittelemme jotain mielekästä ja uutta tekemistä joka viikko vähintään yhden tunnin ajan. On ehkä haastavaa repiä alakuloista itseä fyysisiin aktiviteetteihin edes tuota kertaa viikossa, mutta sovitaan nyt niin että yritys palkitaan.

On aika niittää sato

Vuosi sitten täytettyäni 24 päätin, että tuolloin edessäni olevasta vuodesta tulisi elämäni antoisin. Olen aina ollut kova pohtimaan ja analysoimaan ihmisiä ja tilanteita, mutta kritiikkini ja jaaritteluni on ollut heikosti rakentavaa ja usein negatiivisuudella maustettua. Suorastaan tuhlasin aikaani jossitteluun ja itsen tai muiden syyttelyyn. Itsekeskeinen ylidramatisointi johti lopulta siihen, että elämä tapahtui aivan toisaalla sillä aikaa kun kulutin sanoja mitä, jos, vaikka, kun tai entäs jos.

Motokseni otin lauseen ”jos et voi asialle mitään, sitä on turha murehtia. Jos voit asialle jotain, sitä on turha murehtia”. Halusin purkaa ihmissuhteiden tunnelatauksiani suorassa kontaktissa. Kun suljin pois mahdollisuuden arvostella toisia jälkikäteen, huomasin kuinka haastavaa on olla pyyteettömässä kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Huomasin kuinka hyväksikäytin ihmissuhteitani pönkittääkseni egoani ja ymmärsin vetäväni erilaisia rooleja peittääkseni heikkouksiani. Olin ensimmäisiä kertoja tietoisesti kosketuksissa sisäiseen maailmaani ja huomasin kuinka paljon vanhat selvittämättömät ristiriidat olivat kuormittaneet kehoani.

Nyt kun vuosi lähenee loppuaan olen oppinut, että on kolme vahingollista tapaa suhtautua asioihin. Yksi on syyttää itseä, toinen on syyttä toista ja kolmas on elää narsistisessa maailmassa, jossa ei ole mitään vikaa niin kauan kuin kaikki muut ihmiset ovat manipuloitavissa. Tunnistan kaikki nämä piirteet itsestäni ja tiedän, että jos käytän näitä kolmea tapaa uuvutan itseni ja vieraannun yhä kauemmas  tyydytystä tuovasta elämästä. Vapautus piilee siinä, että teen kipeille ja haastaville asioille jotain muuttaakseni niitä tai sitten hyväksyn ne sellaisena kun ne kulloinkin elämässäni ilmenevät.   

Olen vieläkin oppipolulla ja jään jatkuvasti kiinni itselleni ja muille turhanpäiväisestä jossittelusta. Oppiminen tuskin koskaan loppuu, mutta koen, että kritiikkini on kasvamassa rakentavaksi ja ihmissuhteeni perustuvat enemmän ja enemmän toisen ja itsen aidolle hyväksymiselle. Myös psoriasis voi kokonaisuudessaan paremmin ja olen oppinut jopa pikkuhiljaa ymmärtämään ja ennakoimaan ennalta sen ilmenemistä.

Hilseily ehdottomasti kielletty

Minulta kysyttiin, mikä on se voima tai ajatus, joka saa minut jaksamaan. Häkellyin, sillä aikaisemmin en ole pohtinut noin yksinkertaista kysymystä kovin tietoisesti. Vastaus oli oitis valmiina mielessäni, mutta sen sanominen ääneen tuntui jollain tapaa nololta ja lapselliselta. Ajattelin, että “oikea” vastaus olisi tietenkin eteenpäin pyrkiminen, henkilökohtaiset haasteet, uusien asioiden oppiminen, taloudellinen tasapaino tai haavekuva omasta perheestä, kultaisesta noutajasta ja lapsiturvallisesta Volvosta. Minulle tämä kaikki on kuitenkin vain elämän lisämauste, ei varsinainen voima, joka saa minut nousemaan aamuisin ylös sängystä.

Minun vastaukseni on rakkaus. Mielestäni elämänilo ja onnellisuus lähtee kyvystä rakastaa itseä ja sitä kautta muita. Suomessa meillä on yleisesti heikko ja puutteellinen taito harjoittaa itserakkautta. Liikutaan nihilismistä narsismiin. Terve itserakkaus on jokaisen alituinen mahdollisuus. Sen eteen on tehtävä työtä. Psoriasis lisää haastetta hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja haastetta lisää myös oireilun osittainen ennalta arvaamattomuus, silti hyväksyminen ei ole mahdotonta.

Asuessani kotona minulta oli pääsy sisarusteni sänkyihin ehdottomasti kielletty ja sisällä hilseily oli rankaistavissa oleva teko. Rangaistuksena oli apteekkireissut palkkapäivinä ja rasvaiset lakanat. Tuki kotoa oli lähes olematon. Vei aikansa, ennen kuin muutettuani pois kotoa totuin ajatukseen, että on ihmisiä keitä ei oikeasti haittaa ihosairauteni. Saan nukkua heidän sängyissään ja saan jopa rasvauksia pyytämättä niin työpaikalla kuin vapaa-ajallani. Heidän apunsa on ollut korvaamatonta matkallani kohti tervettä itseni arvostamista.