Supersankariharjoitus

Teimme kahden ystäväni kanssa harjoituksen, jossa kukin meistä meni vuorollaan lakanan alle makaamaan ja kaksi muuta keskustelivat siitä, mitä tuo viltin alle mennyt merkitsee heille, aivan kuin hän ei olisi paikalla kuuntelemassa. Ystäväni oli juuri ostanut kirpputorilta nostalgisen kankaan, jossa komeilivat Batman ja Robin suurina painokuvioina. Harjoitus sai nimen supersankariharjoitus.

Ensimmäinen naureskeli viltin alle mennessään, kuinka naurettava harjoitus oli ja huomasi kuitenkin jollain lailla jännittävänsä sitä. Valitsimme ajaksi kymmenen minuuttia ja oli yllättävää kuinka lyhyeltä ajalta se tuntui. Merkitystä luoneita, eri tapahtumien herättämiä tunteita muistui yhtäkkiä hyvin paljon mieleen.

Seuraavan lakanan alle sukeltaneen keho valmistautui ottamaan iskuja vastaan jännittymällä joka kerta kun joku avasi suunsa ulkopuolella. Vaikka sovimme, ettei viltin alla olijaa moitita lainkaan tässä harjoituksessa, oli hänellä silti tekemistä rentouden ja luottamuksen kanssa.

Kun itse menin viltin alle, olin erittäin häkeltynyt, kuinka paljon merkitystä olin tuonut näiden kahden elämään. Poistuttuani viltin alta, kysyin heti että miksi ihmeessä me emme ole tehneet tällaista aikaisemmin. Olemme käyttäneet kyllä paljon aikaa työstääksemme päivittäisiä kitkan aiheita ja siinä kritiikkisateessa on tyystin päässyt unohtumaan positiivisen palautteen antaminen.

Harjoitus tuntui erittäin voimauttavalta ja nosti pintaan tunteita oman itseni arvostuksen puutteesta. Näin selkeämmin tilanteita, joissa annan edelleen muiden kohdella itseäni huonosti. Seuraavana päivänä itkin paljon ja etsin itsestäni sitä sisäistä vahvuutta, jossa tuntisin oman arvoni ja johon voisin aina nojata silloin kun tuntuu siltä, ettei minua arvosteta tai kunnioiteta.

”Kateus on kuin joisi myrkkyä ja odottaisi toisen kuolevan”

Tuhlaan paljon aikaani facebookissa. Mielestäni se on mieluisa tapa olla yhteydessä ystäviin ja kätevä tapa levittää tietoa esimerkiksi tulevista tapahtumista. Liian usein huomaan kuitenkin sisään kirjauduttuani päivitteleväni toisten ihmisten statuksia ja tapaa elää elämää. Myönnän eksyväni jopa ventovieraiden profiileihin ja kuvagallerioihin.

Tänäkin aamuna päätin kirjoittaa näitä tekstejä ja yhtäkkiä havahduin lukevani tuntemattoman puolialastoman naishenkilön poseerauskuvan kommentteja. Aamuyhdeksään mennessä olin jo aivan hiilenä ja menettänyt uskoni ihmiskuntaan. Miehet leimasin aivottomiksi ja naiset arvottomiksi. Hieno tapa aloittaa aamu.

On se kumma, että vaikka kuinka hyvin tiedän, että ärsytys, epätoivo, kateus ja muut ”negatiiviset” tunteet ovat vain merkkejä omista huutavista tarpeistani, tuhlaan silti aikaani kieriskellen tässä tunteiden tunkiossa. On paljon helpompi syyttää koko maailmaa ja muita ihmisiä merkityksettömyydestä, heittää vapaalle ja olla kantamatta omaa vastuuta ajatuksista, päätöksistä ja teoista.

Katkeruus ja kateus ovat minulle haastavia tunteita. Minun on vaikea hyväksyä näitä tunteita itsessäni. Tiedostan, etten vielä uskalla elää täyttä elämää ja siksi koen paljon kateutta. Katkeruutta käytän oikeuttaakseni oman pysähtyneisyyteni ja voimattomuuteni. Tiedostan, etten vielä uskalla elää täyttä elämää ja siksi koen paljon kateutta. Katkeruutta käytän oikeuttaakseni voimattomuuteni ja pysähtyneisyyteni. Voittoisina hetkinä saan niskaotteen näistä tunteista, pystyn kokemaan kiitollisuutta ja näkemään ne arvokkaina tienviittoina kohti omaa elämää.

Sokea kulma

En usko, että kukaan voi todella ymmärtää toista ihmistä täydellisesti. Olen kuitenkin kokenut, että toi-nen voi osoittaa sinulle sokean kulmasi, kun oma näkökykysi ja ymmärryksesi ei tunnu riittävän. Todel-lisuudessa jokainen kohtaamamme ihminen heijastaa jotain sisimmästämme, mutta emme suostu mo-nestikaan tätä myöntämään. Kun elämä punoo selvittämättömiltä tuntuvia silmukoitaan, ei ole noloa pyytää apua.

Maailmassa on tarjolla monenlaista apua. Jokainen lähestymistapa ongelmiin pyrkii auttamaan ihmistä tuntemaan omaa itseään. Olen mielenkiinnosta ja omista ongelmistani johtuen kokeillut monenlaisia tapoja löytää sisäistä tasapainoa. Monet ideologiat tai hoitomuodot ovat kantaneet monesti pitkälle yrityksissäni ymmärtää itseäni, mutta lopulta kaatuneet siihen, että nekin ovat lopulta vain jonkun toi-sen kuolevaisen oma henkilökohtainen yritys ymmärtää ympäröivää maailmaansa. Kaikkialta löytyy pala itseä.

Aina etsintöjeni jälkeen olen tien päässä törmännyt aina ”vain” itseeni vaikkakin jokainen tapaaminen on ollut erilainen. Itseä voi katsella niin monesta kulmasta näkemättä kokonaiskuvaa tai sitä, keitä me todella olemme. Hyväksi kokemani terapeutit ovat hallinneet läsnäolon voiman ja hyväksyneet oman rajallisuutensa ja sen, että jokaisen on lopulta muodostettava oma käsitemaailmansa ja tapa ymmärtää ja hyväksyä itsensä.

Listen so you can learn

Meillä oli taas tiukka perhetapaaminen. Olen ajatellut, että oma perheeni olisi ehdottomasti viimeisten joukossa, jos joskus kaikki maailman ihmiset todella oppisivat kommunikoimaan siten, että he todella kuulisivat toisiaan. Meidän perheessä nähdyksi lähinnä tulee hän, joka jaksaa huutaa kovimmin tai hän, joka ensimmäisenä lähtee itkien ovesta. Todella kuulluksi en muista monenkaan usein tulleen.

Sainkin kokea miellyttävän yllätyksen. Aloimme muutaman aasinsillan jälkeen keskustella heikkouksis-ta ja sovimme, että jokaisen tuli kertoa oma heikkoutensa. Rakas äitini ja yksi sisaruksistani olivat sitä mieltä, ettei heillä ole heikkouksia. Muut koittivat ystävällisesti tietysti avittaa. Siitä keksimmekin, että jokainen sanoo seuraavan heikkouden ja se, joka kuuntelee ei saa kommentoida, koska muuten syttyi-si taas huutoäänestys siitä pitääkö väite paikkansa vai ei.

Meillä ei onneksi ole paljon asioita kaunisteltu, joten jokainen sai kyllä tutaa siitä, mitä on todella ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. Joukossamme oli yksi englanninkielinenkin, eikä edes kielimuuri tullut vastaan takoessamme kuumaa rautaa. Kierros meni lopulta niin hyvin, että päätimme ottaa uuden kier-roksen ”mikä luo yhteyttä ja mikä katkaisee yhteyttä minun ja sinun välillä”, jossa jokainen kävi henkilö-kohtaisesti jokaisen läpi. Osa jätti kyllä leikin kesken, mutta illan päätteeksi pystyin sydämestäni kiittä-mään perhettäni, että kerrankin olin täydellisesti nauttinut ajastani heidän kanssaan! Myönnän epätoi-vottomuudessani heittäneeni hanskat tiskiin, vaikka peliä ei ollut vielä vihelletty poikki.

Sydän syväjäässä?

Näin monta vuotta jo sinkkuna elettyäni voin sanoa, että en ole valinnut olla yksin. En halua käyttää kulunutta sanontaa ”olen onnellinen yksin”, vaikka viihdyn erittäin hyvin yksinkin. Toivon pikkuhiljaa itseäni etsittyäni olevani jo valmis parisuhteeseen, jossa olisi luottamusta ja avointa kommunikointia.

Vuosien vieriessä toivottomista parisuhteista toivuttuani voin sanoa, että on melko vaikea ylläpitää toi-voa. Vaikka olen luonteeltani ikuinen haaveilija niin monien pettymyksien jälkeen sydämeni on vaaras-sa kylmettyä. Koen kyllä paljon rakkautta, mutta ystävyyttä syvemmäksi kipinä ei helposti roihahda. Tai sitten tuli palaa yksipuolisesti suuntaan tai toiseen.

Iän karttuessa tasapainottelen sydämeni ja mieleni kanssa. Monesti mietin, tulisiko minun tyytyä, jos syvempää rakkautta on edes toisella osapuolella? Tai olisiko kestävää muodostaa parisuhde, jos on paljon muita hyviä asioita, vaikka palavaa rakkautta se ei olisi. Usein mietin etsinkö jotain, mitä ei ehkä ole olemassa kuin saduissa tai naistenlehtien kertomuksissa.

Perintönä piinaavat perheperinteet?

Miellä, kuten monilla muillakin perheillä on tapana ylikorostaa kulttuurillisia juhlia, kuten joulua, juhannusta ja niin edelleen. Olen aina näkyvästi protestoinut pakotettuja juhlia ja osallistumiseni on ollut todella vaikeaa. En osaa nauttia, jos minut suorastaan pakotetaan jonain tiettynä päivänä käyttäytymään ja osoittamaan seurallisuutta. Mielestäni syy kokoontua yhteen ja juhlia tulisi olla jokin muu kuin kalenterin ja perinteiden muokkaama kirjoittamaton sääntö.

Eräänä vuonna asuessani ulkomailla keksin oivan keinon välttää sitä kaikista pyhintä, nimittäin joulua. Lähinnä sepitin lentoliikenteestä mitään tietämättömälle äidilleni, kuinka juuri joulun aikaan lennot ovat käsittämättömän kalliita ja pyhistä johtuen myös lentojen saatavuus on lähes olematon. Äitini onnekseni nieli tämän ja koin niin suurta iloa vapaudestani, että sovin tulevani viikkoa ennen joulua kuitenkin käymään kotona.

Huvittavinta tässä tarinassa on se, että äitini päätti sitten siirtää joulua. Kun saavuin kotiin, oli meillä joulukuuset ja -kinkut koristeltu ja kuorrutettu, lahjakasa odottamassa ja sukulaiset kerätty kasaan. En enää tiennyt itkeäkö vai nauraa. Toivoisin, että tulevaisuudessa uskaltaisimme rikkoa tietynlaisia pakotettuja perinteitä ja etsisimme uudenlaisia ratkaisuja, joilla voisimme saada juhlapyhistä miellyttäviä kaikille osapuolille.

Kommunikoinnista

Olen viime aikoina harjoitellut väkivallatonta kommunikointia. Olen huomannut, että myös positiivisten tunteiden ja ajatusten viestittäminen voi olla todella hankalaa.

Koin kiitollisuutta äitiäni kohtaan, sillä hän on ymmärtänyt ja sisäistänyt itsemääräämisen tarpeeni. Vuosien yhteisen harjoittelun jälkeen olemme päässeet aidompaan kanssakäymiseen, eikä minua velvoiteta osallistumaan mihinkään perheelliseen tapahtumaan, jos en itse sitä halua. Kun saan nauttia tällaisesta vapaudesta, niin usein jopa valitsen vastata erilaisiin kutsuihin tai pyyntöihin myöntävästi. En tee valintojani siitä syystä, että perheeseen kuuluminen, syyllisyys, miellyttämisen tai hyväksynnän tarve velvoittaisi minua.

Otin puhelimen käteen ja halusin ilmaista tämän kiitollisuuteni äidilleni. Puhdasta kiitollisuutta oli erittäin vaikea ilmaista. Kerrottuani asiani, sain vastaukseksi tokaisun ”ainahan meillä on saanut valita”. Asia ei ollut mielestäni näin, joten vanha kaunani puski päälle ja puhisin takaisin, että näin ei kyllä ole asia! Sain onneksi kiinni katkeruudestani ja kysyin rauhallisesti, että miksi et kuule, että haluan vain kiittää sinua. Äitini sanoi kyllä kuulevansa ja lisäsi perään, että jouluna olet sitten kotona. Jatkan siis harjoittelua.

Oman tilan hahmottamisesta

Asuin lähes vuoden neljän ihmisen kanssa ja jaoin jopa huoneeni portugalilaisen nuoren miehen kanssa. Tunnelma oli tiivis ja opettavainen. Kun vuosi sitten muutimme kaikki neljä asukasta yhteen uuteen kotiin, oli meillä kaikilla tunne, että meillä on hyvä ja toimiva, rakkauden ja hyväksynnän täyttämä koti. Sitä se olikin aikansa, kunnes arki astui kuvioihin, jolloin erilaiset elämäntavat ja uskomukset alkoivat raapia naarmuja kiiltävään ulkokuoreen.

Olin ensimmäistä kertaa saanut aidolta tuntuvaa kosketusta siihen, mitä tarkoittaa sana koti. Olin osa yhteisöllistä asumista, jossa tulin kuulluksi ja sain olla täysin oma itseni, vaikka käytännön asiat eivät vastanneet tarpeitani. Halusin purematta niellä mieltä painavat asiat, peittää ne, keksiä muuta tekemistä ja ehdottomasti olla käsittelemättä niitä. Huomasin vältteleväni kotiin palaamista ja reissasin siellä täällä aina tilaisuuden tullen. Iho oireili ja oli vaikea avata keskustelua, jos joku kysyi, miksi ihoni voi huonosti. Tuossa asunnossa vaaka tasapainotteli kärsimyksestä puhtaaseen iloon, olematta milloinkaan harmonisessa tasapainossa. Koti ei lopulta tuntunut enää kodilta. Se heijastui sisimpääni tai sisimpäni heijastui todellisuuteen. Niin tai näin, jouduin tekemään ratkaisevan päätöksen ja uskaltaa puhua rakkaille ihmisille tarpeestani jättää kyseinen yhteisö.

Yllätyksekseni puhuessani omista tarpeistani muut asukkaat kuulivat ja hyväksyivät muutoksen tarpeeni, vaikka asia aiheutti kaikissa meissä paljon surua ja vihaa. Kokemus siitä, että olin vapaa lähtemään ja ystävyys säilyi yhtä, jollei jopa syvempänä kuin ennen, on ollut yksi ihanimmista kokemuksista elämässäni. Avoin ja rehellinen kommunikointi oli ratkaiseva tekijä ja tuosta kokemuksen antamasta ilosta, helpotuksesta ja luottamuksesta aion yrittää reagoida mieltä painaviin asioihin tulevaisuudessa nopeammin, huolimatta tuomitsemisen tai hylkäämisen pelosta.

Riippuvuudesta ja rakkaudesta

Tietynlainen turvattomuus ja voimattomuus on saanut minut takertumaan jos jonkinlaiseen ulkopuoliseen nautintoa tuottavaan asiaan, aineeseen tai ajatukseen. Olen ollut koukussa seksiin, ruokaan, alkoholiin, työhön, materiaan, liikuntaan, ihmissuhteisiin ja ennen kaikkea rakkauden tunteeseen. Kohtuullisesti käytettynä nämä kaikki ovat upeita asioita, mutta riippuvuutena niistä tuomasta hetkellisestä nautinnosta saa maksaa suolaisen hinnan.

Totta puhuakseni en tiedä, miten riippuvuuden voisi kiteyttää. Itse ajattelen olevani vapaa silloin, kun en menetä mielenrauhaani mikäli en voi saada jotain silloin kun haluan. Vapaa olen silloin, kun pystyn hyväksymään voimattomuuteni tai negatiiviset tunteeni suuntaamatta niitä mihinkään muuhunkaan ulkopuoliseen asiaan tai ihmiseen, itseeni tai muihin.

Tiedostettuani ongelmani olen harjoittanut luopumista saaden sekä huimia onnistumisen tunteita, että ylitsepääsemättömiltä tuntuvia epäonnistumisen ja tuskan kokemuksia. Kaikista rankinta on ollut luopua rakkauden tunteesta ja hyväksyä se, että rakkaus on voima, joka luo tilanteisiin odottamattomat pelisäännöt ja siitä huolimatta pelaa itse niitä noudattamatta. Aivan perseestä on ollut hyväksyä se, että toista ihmistä ei voi opettaa tai pakottaa rakastamaan sinua. Toinen joko näkee tai ei näe sinua rakkauden ja hyväksymisen silmin. Muuttamalla itseäänkään ei saavuta toivottuja tuloksia rakkauden suhteen. Sitä kautta sama kierre jatkuu ja toinen näkee aina vain uusia kehityskohteita, sillä ihminen ei ole koskaan valmis.

Uskon, että todellista rakkautta on ilmassa silloin, kun pystyy näkemään toisen hänen vajavuuksiensa läpi ja onnistuu löytämään itsestään sisäisiä voimavaroja luoda turvallinen ja rehellinen ympäristö ikääntyä ja kehittyä yhdessä alati muuttuvassa maailmassa.

Elä niin kuin saarnaat. Vaikeempi juttu.

Muutama kuukausi sitten elämäni teki todella kipeää. Huutelin kotona, että “olen joo tajunnut, missä olen paska ja mitä piti oppia ja nyt haluan pois kiitos!!”. Kämppikseni otti kaikki puuskani tyynesti vastaan ja usein kommentoi “Sillä aikaa kun nyt kuitenkin olet täällä niin voisit vaikka keskittyä keksimään …“ (tähän kohtaa hän usein keksi jonkin häntä askarruttaneen käytännön pulman). Toinen tempaukseni liittyi kiukutteluun aiheesta tekopyhyys. Minua potutti, että joka päivä tein vähintään yhden asian päin persettä, enkä elänyt niin kuin saarnasin. Kämppikseni totesi vain ettet ole pyhä, etkä tekopyhä, olet ihminen. Eniten otti päähän, että hän oli oikeassa nähden tilanteen ja tunteiden taakse. Hän näki minut ja antoi minun toteuttaa itseäni tuomitsematta, se oli tärkeintä.

Tästä tunnepyörteestä on nyt onneksi selvitty. Ja paljon on taas opittu. On tärkeää yrittää muistaa, että jokaista myrskyisää kautta seuraa jossain vaiheessa jälleen tyyni sää. Vaikka minulla ja kämppikselläni on täysin erilainen vaatemaku, kävelin eilen hänen tehdessä kotona töitään lauleskellen hänen vaatenaulakkonsa ohi ja sivelin hänen vaatteitaan puhellen yksikseni “oi, miten kauniita vaatteita”. Silloin havahduin ja katsahdin kämppistäni. Repesimme molemmat hillittömään nauruun kun tajusimme tilanteen huvittavuuden. Sama ihminen, joka muutama kuukausi sitten kirosi elämänsä sipsutteli nyt onnellisena lauleskellen. Elämä todella on niin monien voimien, ajatusten ja tunteiden kirjo, että juuri se tekee elämästä todellisen ja ihmeellisen kauniin.