Ei

Pääsin ilmastokuntoutuskurssille kolmeksi viikoksi Kanarian saarille. Ennen lähtöä pelkäsin kolmen viikon olevan minulle liian pitkä aika ja pelkäsin tylsistyväni puolikuoliaaksi. Yllätyksekseni nuo kolme viikkoa olivat elämäni nopeimmat kolme viikkoa ja olisin voinut kevyesti jatkaa toiset rapiat päälle.

Jokapäiväinen auringonotto on ehdottomasti taitolaji. Harva ensikertalaisista tai konkareistakaan selviää polttamatta jotakin kohtaa itsessään. Aamujumppa ja muut päivärutiinit tuntuivat kantavilta voimilta ja alueen päihteettömyys oli mielestäni erittäin hyvä juttu. Vertaistuki oli jälleen kerran erittäin tervetullutta ja lämmitti sydäntä.

Mieleeni jäi hyvin lääkärin ja sairaanhoitajan luennot, joissa painotettiin omaa hoitamista ja sitä, että psoriasiksen hoidon vastuu on ensisijaisesti jokaisella sairastavalla itsellään. Luennoilla painotettiin rasvaamisen tärkeyttä ja terveellisiä elämäntapoja liittyen ravintoon, liikuntaan ja ihmissuhteisiin. Ennen kun elämäntaparemontti kannattaa aloittaa, on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että kaksi eniten sairautta vähentävää tekijää olivat stressin vähentäminen ja se, että oppii sanomaan ei.

Tunteita ja tarpeita

Tutkimusten mukaan ihmiset pelkäävät julkista puhumista jopa kuolemaa enemmän. Toisin sanoen keskivertoihminen olisi mieluummin kuollut kuin puhuisi julkisesti. Mistä tässä pelossa oikein on kysymys? Onko kysymys sosiaalisesti hyväksyttävyydestä eli pelkääkö ihminen hylätyksi tulemista, jos ilmaisee oman mielipiteensä tai torjutuksi tulemista, jos ilmaisee tunteensa tai tarpeensa.

On haastavaa saada kiinni omista tunteista ja tarpeista, saati sitten pystyä ilmaisemaan niitä toiselle ihmiselle. Olen huomannut, kuinka harva ihminen todella pystyy olla läsnä toisen tunteille, ilman että toista aletaan analysoida, terapioida, korjata, vähätellä tai tarinoida omista vastaavista kokemuksista. Ei ihme, että on vaikea puhua julkisesti, jos emme osaa antaa tilaa ja aitoa empatiaa toisillemme.

Toinen dilemma on siinä, että jos ilmaisemme tarpeemme jollekin, se luetaan usein vaatimukseksi täyttää kyseinen tarve. On lähes sietämätöntä olla tyydyttämättä jokainen tarpeelta tuntuva yllyke ja kuunnella, mitä kaikkea on tuon tarpeen takana. Miksi esimerkiksi ostamme tai syömme enemmän kuin tarvitsemme, miksi poltamme tupakkaa tai juomme alkoholia?

Usein kuulee myös lauseita “ihmisten pitäisi” tai “haluan hänen tekevän/olevan jotain”. Lähes aina universaaliksi tarpeeksi puettu lause kielii omasta henkilökohtaisesta tarpeesta. Esimerkiksi maailmanrauhaa huutava aktivisti kaipaa rauhaa ja järjestystä ensisijaisesti omassa mielessään.

Minä toivoisin pystyväni voittamaan tämän julkisesti puhumisen pelon ja pystyväni ilmaisemaan itseäni silloinkin kun suurin osa minusta haluaisi vain astua sokeaan valtavirtaan.

Muutoksen tuuli

On vaikea muistaa, että onnellisuus on kiinni omista valinnoista. Usein pelko tarraa jalkaan ja jähmettää jo ajatuksetkin jostain tarvittavasta muutoksesta. Kuuluisan sanonnanhan mukaan ihminen ei kadu koskaan tekemäänsä niin paljon kuin tekemättä jättämiään. Muutos tuntuu kuitenkin olevan jotain niin pelottavaa, että usein valitsen tien kärsiä ja sysään syyn jonkun ulkoisen tekijän kontolle.

Lähes aina unohdan kysyä tärkeän kysymyksen; entä jos pahin pelkäämäni tapahtuisikin. Tätä kautta huomaan pelkojeni olevan usein ristiriidassa todellisuuden kanssa. Keikun maan ja taivaan välillä, maalaten mustaa ja valkoista unohtaen, että elämä luo itseään jossain siinä keskellä harmaan eri sävyissä.

Nyt kuitenkin päätin jälleen kerran rakentaa omaa elämääni, ehkä ruostuneilla nauloilla epävarmoin lyönnein, mutta luottaen tulevaisuuteen. Monta vuotta sairaalaelämää saa nyt jäädä taa ja kokeilen löytyisikö paletistani mustan ja valkoisen lisäksi muitakin värisävyjä.

Rauhallista uutta vuotta

Oli hienoa hehkuttaa tätä alkoholittomuuttani. Sitten tuli uusi vuosi, joka poiki mukanaan täydet nolla kutsua juhlimaan vuoden vaihtumista. Siinä ei ollut itku kaukana, kun huomasin eristäytyneeni melko maineikkaasti sosiaalisesta juhlinnasta.

Kun tekee radikaaleja elämänmuutoksia, ei varmasti voikaan olettaa kaikkien ystävien pysyvän kyydissä tiukoissakin mutkissa. Monet ystäväsuhteet ovat jääneet vähemmälle huomiolle, uusia on syntynyt ja joidenkin kanssa haluaa, mutta on vaikea löytää yhteys ja tarkoituksellisuuden tunne.

On mielenkiintoista, kuinka usein alkoholi liittyy sosiaaliseen kanssakäymiseen. Aluksi oli kiusallista selittää työpaikan tapahtumissa, merkkipäivillä tai ihan vaan viikonloppuna, etten halua ryypätä. Hämmentävää kuitenkin oli kuinka lähes kaikki toivoivat itsekin pystyvänsä edes vähentämään.

Kaikesta huolimatta tunnen kiitollisuutta siitä, että pystyn kohtaamaan suruni, joka liittyy eristäytymisen ja hylätyksi tulemisen pelkooni.

Talven ihanaa unta

Talvi on mielestäni upeaa aikaa. Luonnon rauha ja hiljaisuus näyttää esimerkkiä, kuinka pysähtyä, hengähtää ja nauttia. Nyt on myös lumen määrä mahdollistanut monet mahtavat talviurheilulajit. Hiihtolenkki voitelemattomilla suksilla riisui viimeisetkin rippeet suorittamisesta ja keskityin vain nauttimaan raikkaasta ilmasta, liikkumisen ilosta ja ajattomuudesta.

On surullista, että työpaineet ja muu kulutus ei hellitä silloin kun luonto kehottaa lepäämään. On normaalia valon määrästä johtuen toimia niin sanotusti hitaammalla näin pimeään aikaan. Siitä huolimatta työtahti, jouluruuhkat, liikenteen takkuaminen ja muu höösäys tuntuu harmaannuttavan suurimman osan kansamme hiuksista jo ennen aikojaan.

Minulla on ollut mahdollisuus pysähtyä ja olen huomannut mitä kehoni ja mieleni todella kaipaa tähän aikaan vuodesta. Riittävä lepo, hyvä ravinto, rikastuttavat keskustelut, läheisyys, tuki ja liikunta pitävät ihonkin hyvässä kunnossa. Usein kevään tullessa koen jopa hetkellistä surua siitä, että talvi oli mielestäni jälleen liian lyhyt.

Minun tieni

Olen vajaan vuoden käynyt koulua, jonka nimen kuullessaan monet havahtuvat “anteeksi mitä koulua käyt?”. Toistaessani käyväni shamaanikoulua, jäävät monet sanattomaksi ja toiset yltyvät pitkään uteliaisuuden sävyttämään keskusteluun. Itse koen koulusta kertomisesta vaihdellen ilon, kiitollisuuden, tuomitsemisenpelon ja häpeän tunteita.

Koulussamme käymme läpi minuuden kokonaisuutta ja tarkastelemme asioita, jotka näyttävät horjuttavan henkilökohtaisesta sisäisestä tasapainosta. Etsimme ja vahvistamme luontoyhteyttä sekä siltaa näkyvän ja näkymättömien maailmojen välillä. Herättelemme myös sisäistä ääntämme ja haemme tasapainoa feminiinisen ja maskuliinisen energioiden välillä. Rummutusmatkat omaan alitajuntaan eivät ole helppoja ja alati pintaan nouseekin erilaisia tiedostamattomia verhouksia, joilla olen pyrkinyt peittelemään itseäni.

Koen shamaanikoulun olevan minunlainen tapa katsoa todellista itseäni peilistä. Uskon rehellisen, usein kivuliaankin, itsensä kanssa työskentelyn johtavan hyväksynnän ja rauhan tunteeseen, josta jo nyt olen saanut kokea hetkittäisiä onnen ja keveyden hetkiä. Minulle psoriasiskin on oire, joka rauhoittuu sitä mukaan, mitä enemmän koen hyväksyväni itseni sellaisena kuin olen.

Lepään ja teen työtä

Olen huomannut, että ihoni ilmoittaa aina kun on aika taas käsitellä jotain asioita. Jokin aika sitten pyy-sin elämältäni rauhaa ja tilaa levätä. Puoli vuotta olen nyt saanut asua aivan mahtavassa uudessa ko-dissa, omakotitalon yläkerrassa jossa on valtavasti sekä fyysistä, että henkistä tilaa. Muuttaessani an-noin suuren osan huonekaluistani pois ja mietin tarkkaan kaiken, jonka halusin tuoda uuteen huonee-seeni. Tuntuu, että viimeiset kuukaudet olen ollut hyvin onnellinen ja tasapainossa.

Käytän paljon aikaani tehokkaaseen rentoutumiseen ja elämän mysteerien pohtimiseen.

Elämä ei kuitenkaan ole laadultaan paikallaan pysymistä. Iho on minulla se, joka kääntää katseeni aika ajoin itseeni ja johonkin uuteen kehittymistä kaipaavaan osa-alueeseen. Uusia psoriasisläiskiä alkaa tupsahdella vaikka mikään elämän ulkoinen tekijä ei olisikaan muuttunut. Tuntuu kuin lineaarinen aika sysäisi eteen mahdollisuuksia kasvaa. Joskus elämä tuntuu jopa suorastaan pakottavan kasvamaan.

Tällä hetkellä työni alla on seksuaalisuus. Tutkiskelen mitä se on ja miten se minussa ilmenee, miten sitä käytän tai miten se käyttää minua. Kun olen vuosien varrella parantanut psoriaasista käsittelemällä eri ulottuvuuksia itsessäni on mielenkiintoista nähdä, millä tavalla seksuaalinen tasapaino vaikuttaa ihooni ja niveliini?

Harva meistä lähtee saappaat jalassa

Yksi vaikeimmista asioista elämässäni on ollut hyväksyä jokaisen oma tapa elää ja kuolla. Lähelläni on ollut hyvin monta itsemurhatapausta ja myönnän itsekin olleeni väsynyt elämään. Itse olen löytänyt haluni elää vaikka kuolema kiehtookin minua hyvin paljon. Siitä asti kun muistan itse ajatelleeni, muis-tan maanneeni sängyllä vaivuttaen itseäni tunteeseen, jonka ajattelin vastaavan kuolleena olemista. En koskaan päässyt tilaan, jossa en olisi ollut. Että vain lakkaisin olemasta, oli suorastaan mahdoton ajatus. Päätin jo silloin, että minulla on se joku, jota voin kutsun sieluksi. Se jokin tietoisuus, joka jatkaa olemista fyysisen kuoleman jälkeenkin.

Nyt paljon teoriassa ja enimmäkseen käytännössä asiaa tutkittuani, voin sanoa uskovani elämän jat-kumiseen myös kuoleman jälkeen. Väsymykseni elämää kohtaan on vaihtunut elämän kunnioitukseen ja koen iloa tutkiessani kaikenlaisia tapoja toteuttaa itseäni. Uskon olevamme täällä vain ja ainoastaan rakastaaksemme itseämme sellaisena kuin olemme ja ymmärtääksemme, että todellisuudessa meitä ei rajoita kukaan tai mikään muu kuin oma suppea käsityksemme omasta itsestämme.

“Kato ton ihoa”

Olimme menossa rannalle ystävieni kanssa. Luulin, että olimme menossa pienelle hiljaiselle rannalle, jossa olisi hyvin vähän ihmisiä. Jo kaukaa kuulin rannalla olevan paljon lapsia. Ahdistuin ja kauhea kiukun puuska nousi sisältäni. Aloin kiukutella, että en mene uimaan, koska kaikki lapset kusevat ja paskovat veteen. Ystäväni vain tokaisi, että voin mennä takaisin autoon odottamaan.

Kävelin tuhahdellen rannalle ja seisoin kauan rantavedessä. Kun lopulta pääsin ylpeyteni yli, pulahdin veteen, uin kauemmaksi ja lopulta rauhoituin. Kun ärsytykseni meni ohi, ymmärsin pian miksi olin stressaantunut yhtäkkiä rannasta, jossa oli paljon lapsia. Lapset usein ja myös tuona päivänä tuijotte-levat ja kuiskivat äänekkäästi ”kato ton ihoa”. Vanhemmat kuiskivat kilpaa takaisin, että ei saa tuijottaa. Ja niin kaikki päätyvät tuijottamaan tai teeskentelemään ei tuijottavansa.

Vaikka olen hyvin sinut ihoni kanssa, en silti ole aina valmis olemaan ”se erilainen”. Silloin kun on vä-synyt tai muuten mieli maassa niin haluaisi olla vain rauhassa, eikä vastailla epätietoisten kysyviin kat-seisiin.

“Henkilökohtainen on poliittista”

Sain pienoiset raivarit, kun luin sukupuoliasioista. Manasin siinä samassa kaikki järjestölliset toiminnat, mielenosoitukset ja samassa taisi arvosteluni kohteeksi joutua kaikki aatteelliset ja uskonnolliset näkemyksetkin. Olin sitä mieltä, että kaikki leimautuminen aiheuttaa vain lisää ymmärtämättömyyttä ja rajoja, joita on vaikea hahmottaa. Sanomalla mielipiteitään loukkaa aina välttämättä jotakuta, vaikka kuinka koittaisi ymmärtää kaikkia osapuolia.

Itsekseni melskatessa haastoin ystävääni reagoimaan. Hän oli erittäin huvittava vastatessaan “kuulen, että sinun on erittäin haastavaa keskustella sukupuoliasioista”. Hän jatkoi vastailua tähän malliin, kunnes sain kiinni siitä, mikä minua todellisuudessa nyppi. Aluksi huusin siitä, että on se nyt perkele, kun maailmassa ei saa olla sellainen kun on, vaan että minuuden turvaksi pitää pystyttää erilaisia oikeuksia puolustavia patsaita ja järjestöjä. Tai on se kumma, ettei jokainen nainen voisi vain löytää itsestään omaa naiseuttaan, kunnioittaa sitä ja käsitellä asioita siellä, missä ilmenee ongelmia henkilökohtaisella tasolla. “Kuulen puheestasi, että sinulle on haastavaa kuunnella omaa naiseuttasi ja ymmärtää sitä”. Vaikka ystäväni vitsaili, osui hän täysin asian ytimeen.

Tiesin, että olen jo muutaman vuoden ajan yrittänyt ymmärtää omaa naiseuttani ja siihen liittyviä asioita. En vain voinut kuvitella, että vaikeus kyseisessä asiassa voisi heijastella näin voimakkaasti suhtautumiseeni yhteiskunnallisiin asioihin ja omaan politikointiini. Havainto oli samaan aikaan pelottava ja mielenkiintoinen. On kauhistuttavaa miettiä vaihtoehtoa, että maailma olisi ehkä parempi paikka, jos kykenisimme kuulemaan jokaisen yksilölliset tarpeet ja haasteet. Kauhistuttavaa se on siksi, että on outoa miettiä maailmaa, jossa hyvinvointi ei perustuisikaan yhteiseen hyvään vaan yksilölliseen toteuttamiseen. Kuinka moni on todellisuudessa valmis kohtaamaan omat tarpeensa, jos ne niillä olisi mahdollisuus tulla kuulluksi ja täytetyiksi?