Tässä ja nyt

Joulun alla isoäitini joutui sairaalaan ja pitkähkön kamppailun jälkeen hän ei saanut enää elämästä kiinni. Oli hyvin koskettavaa olla läsnä ja hyväksyä se, ettei toinen enää jaksa taistella. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että viime vuosina sain isoäitiini rehellisen ja aidon yhteyden siinä määrin kuin meistä molemmat pystyivät antamaan ja vastaanottamaan aitoa rakkautta ja hyväksyntää. Välimatka, joka nyt on ruumiillisesti, on jollain lailla aina ollut olemassa. Se on sanomatta jääneitä ajatuksia, tunteita ja toiveita. Keskeneräisyyttä, josta ihmisyys on rakennettu.

Hänen esimerkkinsä muistuttaa minua, että katkeruus, suru, pettymykset ja viha käsittelemättömänä johtaa kehon rappeutumiseen ja lopulta siihen, että tukea on otettava vastaan vaikka kuinka kaunainen olisi kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Ihmissuhteet ovat mielestäni ainoa asia, jotka todella omistamme. Niiden kautta heijastamme omaa käsitystä itsestämme, täytämme monia tarpeitamme ja niihin kiinnitämme monia tulevaisuuden unelmiamme. Panostaessani omaan avoimuuteen ja rehellisyyteen ihmissuhteissani, tunnen elämäni laadun kasvavan korkoa huomaamatta. Kokemuksesta tiedän, että vaatii hyvin paljon rohkeutta riisua naamioita ja muodollisia käyttäytymismalleja jopa kaikkein läheisimpien ihmisten edessä.

Kun isoäitini sairasvuoteellaan kertoi allekirjoittaneensa elämästä irtisanoutumislomakkeen, katsoin häntä silmiin ja itkin sanoen hyväksyväni asian. Elämä ei ole aina helppoa, mutta se on jotain ainutlaatuista ja minä haluan tuntea ja tietää eläneeni omani.