Valkoista mustalla

Hilseily on rasittava ongelma. Tänä päivänä ihoni on onneksi niin hyvässä kunnossa, että lunta sataa enimmäkseen enää ulkona. Muistissa on kuitenkin hyvin ne ajat, jolloin tummat sisustuskankaat olivat kirosana. Istumapaikka oli hyvä varata sieltä, mihin näkyvää todistusaineistoa jäisi todennäköisesti vähiten. Vaikka kuinka varoi, sitä huomaamattaan kuitenkin raaputti itseään ja usein oli tummat sohvat sävytetty uudestaan kauniilla vastasataneella ihohilseellä.

Tummien sohvien häpeä oli kuitenkin pientä verrattuna tilanteeseen, jolloin oli yökylään mennessä sängyssä vastassa mustat lakanat. Tilanteista en muista montaakaan kertaa itseäni häpeämättä päästäneen. Aamuisin kävin tahtomattanikin kuumeisen pohdinnan, mihin sillä kertaa työntää kaikki hilseilty iho.

Hilseilyllä ei ole paljoakaan sen kanssa tekemistä, häiritseekö hilseily toista ihmistä vai ei. Tietysti toisen kepeä suhtautuminen asiaan helpottaa häpeää, mutta joka kerta tilanne on erilainen eikä omaa suhtautumistaan asiaan voi harjoitella kuin käytännössä. Vaikka en itse tällä hetkellä hilseile kovinkaan näyttävästi, tunnen suurta myötätuntoa ja ymmärrystä ihmisiin, jotka kärsivät tästä ei niin mediaseksikkäästä oireilusta.