Liian pitkä katse

Jouduin lähes ensimmäisiä kertoja elämässäni tarjoamaan tänä kesänä ”ei ole aikaa”:ta, sillä kesäni oli aivan ylibuukattu. Lisäksi aikaani söivät odottamattomat tapahtumat ja kerääntynyt stressi alkoi näkyä pahasti myös kukkivana ihona. Kun lopulta koitti loma, tein klassiset ja sairastuin heti loman alettua.

Muutaman kuumeisen lepopäivän jälkeen uskaltauduin ulos Barcelonan kaduille. Kävellessäni tuli pyöräilijä kadulla vastaan. Hän katsoi jalkojani, ajoi ohitseni, kääntyi ja huusi kovaan ääneen: ”psoriasis”. Huudettuaan hän kääntyi ja ajoi pois. Jäin hämmentyneenä seisomaan ja huomasin lähes jokaisen muunkin hämmentyneen ja nyt tuijottavan minua. Osa ehkä tiesi, mikä on psoriasis, mutta uskon monen jääneen katsomaan pahalta näyttävää ihoani ja liittävän sen kaikennäköisiin vaarallisiin tarttuviin kulkutauteihin, sillä he katsoivat epämiellyttävin katsein ja kiiruhtivat pois läheisyydestäni.

Muistin jälleen, kuinka vaikea on irrottautua tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja lähteä vieraisiin maihin lomalle, jossa väistämättä tulee arvostelluksi. Yritin olla välittämättä, mutta kieltämättä koin usein voimattomuutta pitkien, mittailevien ja arvostelevien katseiden alla. Tunsin myös häpeää siitä, että ystäväni reagoivat hyvin voimakkaasti tuijottaviin ihmisiin vaikka usein toistin, ettei sillä ole niin suurta merkitystä.

Surullisin välikohtaus sattui, kun ryhmä nuoria, esteettisesti mitattuna kauniita naisia ilmoittivat, että olen hyvin oksettavan näköinen ihoni osalta ja olisi parempi, jos pysyisin kotona. Eräs mies oli sitä mieltä, että olen varastanut Freddy Kroogerin jalan. Vaikea oli repiä huumoria näistä kommenteista. Tunsin lähinnä häpeää siitä, että kuulun samaan ihmisrotuun heidän kanssaan.