Elämäni tragikomedia

Kävin taannoin katsomassa ystäväni näytelmää, joka oli kuvaus perheenä olemisen vaikeudesta. Näytelmä sisälsi hyvin voimakkaita kohtauksia ja usein olin ainoa, joka nauroi. Nauraessani kipeille asioille ymmärsin vapautuneen muistoista, jotka muistuttivat minun todellisuuttani.

Olen nauranut lähes kaikenlaisissa tilanteissa, jossa se on ehdottomasti ollut hyvin sopimatonta. En ole voinut hillitä itseäni, sillä elämän ironinen puoli on nähtävissä kaikkialla. Elämä on järjestelmällisesti tuonut eteeni haasteita, joissa olen saanut mahdollisuuden kasvaa. Nauru on ollut aina minulle tapa käsitellä asioita ja se on ollut hyvin kantava ja parantava voimavara.

Ensimmäisiä kertoja olen nauranut psoriasikselle vasta vuosien jälkeen sairastuttuani. Meillä oli pari vuotta sitten leikki, että soittelimme toisillemme kuvitellusti jätettyjä viestejä. Lähes kaikki viestit koskivat herkkiä aiheita, joihin halusimme tuoda iloa. Yllättävää, että melko nopeasti sain viestin: ”hei, seiskalehti soitti, että Lucy ja Hannah haluavat ihonsa takaisin.” Seiska-lehdessä oli ollut tarina Lucysta ja Hannahista, jotka kärsivät sairaudesta, jossa iho ei uusiudu. Minulla taas psoriaatikkona iho uudistuu monenkertaisesti normaaliarvoihin verrattuna. Osu ja upposi, mutta nauratti ja paljon.