Riippuvuudesta ja rakkaudesta

Tietynlainen turvattomuus ja voimattomuus on saanut minut takertumaan jos jonkinlaiseen ulkopuoliseen nautintoa tuottavaan asiaan, aineeseen tai ajatukseen. Olen ollut koukussa seksiin, ruokaan, alkoholiin, työhön, materiaan, liikuntaan, ihmissuhteisiin ja ennen kaikkea rakkauden tunteeseen. Kohtuullisesti käytettynä nämä kaikki ovat upeita asioita, mutta riippuvuutena niistä tuomasta hetkellisestä nautinnosta saa maksaa suolaisen hinnan.

Totta puhuakseni en tiedä, miten riippuvuuden voisi kiteyttää. Itse ajattelen olevani vapaa silloin, kun en menetä mielenrauhaani mikäli en voi saada jotain silloin kun haluan. Vapaa olen silloin, kun pystyn hyväksymään voimattomuuteni tai negatiiviset tunteeni suuntaamatta niitä mihinkään muuhunkaan ulkopuoliseen asiaan tai ihmiseen, itseeni tai muihin.

Tiedostettuani ongelmani olen harjoittanut luopumista saaden sekä huimia onnistumisen tunteita, että ylitsepääsemättömiltä tuntuvia epäonnistumisen ja tuskan kokemuksia. Kaikista rankinta on ollut luopua rakkauden tunteesta ja hyväksyä se, että rakkaus on voima, joka luo tilanteisiin odottamattomat pelisäännöt ja siitä huolimatta pelaa itse niitä noudattamatta. Aivan perseestä on ollut hyväksyä se, että toista ihmistä ei voi opettaa tai pakottaa rakastamaan sinua. Toinen joko näkee tai ei näe sinua rakkauden ja hyväksymisen silmin. Muuttamalla itseäänkään ei saavuta toivottuja tuloksia rakkauden suhteen. Sitä kautta sama kierre jatkuu ja toinen näkee aina vain uusia kehityskohteita, sillä ihminen ei ole koskaan valmis.

Uskon, että todellista rakkautta on ilmassa silloin, kun pystyy näkemään toisen hänen vajavuuksiensa läpi ja onnistuu löytämään itsestään sisäisiä voimavaroja luoda turvallinen ja rehellinen ympäristö ikääntyä ja kehittyä yhdessä alati muuttuvassa maailmassa.

Minun oma ihana minä

Teoriassa kaikki on niin yksinkertaista ja helppoa. Ideaalista olisi rakastaa itseään, jotta myös muut voisivat sinua rakastaa. Mutta mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa? Miten käyttäytyy itseään rakastava ihminen? Miten hän puhuu tai rakastaa muita? Voiko itseään rakastaa liikaa? Ja mihin me ylipäätään tarvitsemme itsemme tai toistemme rakkautta?

Puhelin ystäväni kanssa omistamisesta ja sanoin olevani luonteeltani sellainen, ettei minulle ole tärkeää omistaa mitään. Jäin miettimään, mikä on todella minun ja väitin, että voin luopua mistä vain, kunnes ystäväni sanoi ”sinä olet sinun”. Ymmärsin, että on tullut aika pohtia tätä omistussuhdetta.

Ajatukset, sanat ja teot ovat minun. Tai tulisi olla. Kodit, koulut, ystävät ja media tyrkyttävät jatkuvasti omia mielipiteitään, joten mistä tiedän, millainen on se minä, jonka minä omistan? Kuinka se ajattelee, puhuu tai toimii?

Minän kuunteleminen on haastavaa ja sen toteuttaminen vielä enemmän rohkeutta kysyvää. Vaikka ajattelisimmekin jostain asiasta eri tavalla, niin huomaamme sanovamme tai tekevämme toisin, sillä uskomme olevamme silloin rakastettavempia. Jos emme toteuta rehellistä itseämme, emme voi aidosti rakastaa itseämme sellaisena kuin olemme. Tällöin teorian mukaan meitä ei voi kukaan muukaan silloin aidosti rakastaa. Aikamoinen noidankehä, josta näyttää pääsevän ulos vain olemalla aito rehellinen itse.

Nyt istun hiljaisuudessa ja katselen minun omaa ihanaa minääni, joka on maalannut ulkoseinänsä pilkukkaaksi. Hän tahtoo sanoa, että hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, kunnioita itseäsi ja vedä omat rajasi. Reagoi, jos joku loukkaa minuuttasi. Valitse oma hyvinvointisi ja kävele pois tilanteista, joissa sinulla ei ole lupa olla oma ihana rehellinen sinä.

Kivi kengässä

Psoriaatikot eivät ole tyhmiä. He varsin hyvin tietävät kummassa kengässä kivi on ja mikä kaikki on psoriasista ylläpitävää. Tieto auttaa alkuun, mutta pääpaino paranemisella on tahdon lujuudella, jota vaaditaan sairauden asettamien haasteiden ylittämisessä.

Todistin taannoin vierestä, kuinka kämppikseni heräsi 25-vuotissyntymäpäivänään ja muisti itsensä kanssa vuosia sitten tehdyn sopimuksen. Hän oli päättänyt, että 25-vuotiaana hän ei ole enää tupakoitsija. Siihen loppui tupakointi, eikä nikotiinilaastareita tai muuta terapiaa tarvittu.

Hauskinta oli, kuinka hänen tupakoivat ystävänsä reagoivat. Nämä pitivät pitkiä saarnoja kämppikselleni, kuinka he eivät tulisi kuuntelemaan minkäänlaista moraalisaarnaa häneltä ja esittivät listan syitä siitä, kuinka heillä oli täysi oikeus olla tupakoitsijoita. Kämppikseni kuunteli ja kuunteli, eikä koskaan sanonut poikkisanaa. Hän oli tehnyt lupauksen itselleen, ei muille. Hän piti siitä kiinni ja kiitti itseään jokaisesta hyvänolon tunteesta, jota tupakoinnin lopettaminen toi tullessaan.

Meidän tulisi muistaa, että pyrkimys kohti parempaa terveyttä on itsensä kunnioittamista ja rakastamista. Olemme itsemme ja muiden rakkauden arvoisia huolimatta siitä, että aina tulee olemaan joku, joka arvostelee toimintaamme. Kun voimme kiittää rehellisesti itseämme ottamista askelistamme, olivatpa ne pieniä tai suuria, silloin olemme hyvällä polulla.

Hilseily ehdottomasti kielletty

Minulta kysyttiin, mikä on se voima tai ajatus, joka saa minut jaksamaan. Häkellyin, sillä aikaisemmin en ole pohtinut noin yksinkertaista kysymystä kovin tietoisesti. Vastaus oli oitis valmiina mielessäni, mutta sen sanominen ääneen tuntui jollain tapaa nololta ja lapselliselta. Ajattelin, että "oikea" vastaus olisi tietenkin eteenpäin pyrkiminen, henkilökohtaiset haasteet, uusien asioiden oppiminen, taloudellinen tasapaino tai haavekuva omasta perheestä, kultaisesta noutajasta ja lapsiturvallisesta Volvosta. Minulle tämä kaikki on kuitenkin vain elämän lisämauste, ei varsinainen voima, joka saa minut nousemaan aamuisin ylös sängystä.

Minun vastaukseni on rakkaus. Mielestäni elämänilo ja onnellisuus lähtee kyvystä rakastaa itseä ja sitä kautta muita. Suomessa meillä on yleisesti heikko ja puutteellinen taito harjoittaa itserakkautta. Liikutaan nihilismistä narsismiin. Terve itserakkaus on jokaisen alituinen mahdollisuus. Sen eteen on tehtävä työtä. Psoriasis lisää haastetta hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja haastetta lisää myös oireilun osittainen ennalta arvaamattomuus, silti hyväksyminen ei ole mahdotonta.

Asuessani kotona minulta oli pääsy sisarusteni sänkyihin ehdottomasti kielletty ja sisällä hilseily oli rankaistavissa oleva teko. Rangaistuksena oli apteekkireissut palkkapäivinä ja rasvaiset lakanat. Tuki kotoa oli lähes olematon. Vei aikansa, ennen kuin muutettuani pois kotoa totuin ajatukseen, että on ihmisiä keitä ei oikeasti haittaa ihosairauteni. Saan nukkua heidän sängyissään ja saan jopa rasvauksia pyytämättä niin työpaikalla kuin vapaa-ajallani. Heidän apunsa on ollut korvaamatonta matkallani kohti tervettä itseni arvostamista.