Oman tilan hahmottamisesta

Asuin lähes vuoden neljän ihmisen kanssa ja jaoin jopa huoneeni portugalilaisen nuoren miehen kanssa. Tunnelma oli tiivis ja opettavainen. Kun vuosi sitten muutimme kaikki neljä asukasta yhteen uuteen kotiin, oli meillä kaikilla tunne, että meillä on hyvä ja toimiva, rakkauden ja hyväksynnän täyttämä koti. Sitä se olikin aikansa, kunnes arki astui kuvioihin, jolloin erilaiset elämäntavat ja uskomukset alkoivat raapia naarmuja kiiltävään ulkokuoreen.

Olin ensimmäistä kertaa saanut aidolta tuntuvaa kosketusta siihen, mitä tarkoittaa sana koti. Olin osa yhteisöllistä asumista, jossa tulin kuulluksi ja sain olla täysin oma itseni, vaikka käytännön asiat eivät vastanneet tarpeitani. Halusin purematta niellä mieltä painavat asiat, peittää ne, keksiä muuta tekemistä ja ehdottomasti olla käsittelemättä niitä. Huomasin vältteleväni kotiin palaamista ja reissasin siellä täällä aina tilaisuuden tullen. Iho oireili ja oli vaikea avata keskustelua, jos joku kysyi, miksi ihoni voi huonosti. Tuossa asunnossa vaaka tasapainotteli kärsimyksestä puhtaaseen iloon, olematta milloinkaan harmonisessa tasapainossa. Koti ei lopulta tuntunut enää kodilta. Se heijastui sisimpääni tai sisimpäni heijastui todellisuuteen. Niin tai näin, jouduin tekemään ratkaisevan päätöksen ja uskaltaa puhua rakkaille ihmisille tarpeestani jättää kyseinen yhteisö.

Yllätyksekseni puhuessani omista tarpeistani muut asukkaat kuulivat ja hyväksyivät muutoksen tarpeeni, vaikka asia aiheutti kaikissa meissä paljon surua ja vihaa. Kokemus siitä, että olin vapaa lähtemään ja ystävyys säilyi yhtä, jollei jopa syvempänä kuin ennen, on ollut yksi ihanimmista kokemuksista elämässäni. Avoin ja rehellinen kommunikointi oli ratkaiseva tekijä ja tuosta kokemuksen antamasta ilosta, helpotuksesta ja luottamuksesta aion yrittää reagoida mieltä painaviin asioihin tulevaisuudessa nopeammin, huolimatta tuomitsemisen tai hylkäämisen pelosta.

Näkyy nakuillessa

Katselin vanhoja valokuvia ja löysin muutaman vuoden takaisia otoksia, joissa naamani oli hyvin näkyvästi psoriasiksen peitossa. Järkytyin ja kysyin kämppiksiltäni, olenko tosiaan ollut ulkona tuon näköisenä? Hämmennyin, että nyt ajattelin etten menisi ulos ennen kuin olen hoitanut naamani kuntoon.

Todellisuudessa käyttäytymistä on lähes mahdotonta arvioida ennakkoon, on osattava elää hetkessä. Voin siis tuntea jonkinlaista kiitollisuutta, että olen pysytellyt sosiaalisessa kanssakäymisessä vaikka olen varmasti useinkin tuolloin tuntenut masennusta psoriasiksen hiipiessä kasvoille, jossa se on lähes mahdotonta peittää. Nyt voin toivoa, että jos tilanne toistuisi, löytäisin saman rohkeuden ja jaksamisen.

Silloin kun psoriasis ei oireile pahasti naamassani, voin huolettomasti pohtia pukeutumistani ja ennakoida tulevaa päivää. Jos en jaksa ihmisten reagointia oireilevaan ihooni, valitsen peittäviä vaatteita. Aina ei voi kuitenkaan paeta vaatetuksen taakse, ei varsinkaan läheisissä ihmissuhteissa. Psoriasis näkyy monissa harrastuksissa, monilla työpaikoilla ja varsinkin intiimissä kanssakäymisessä.

Kun en usein peittele ihoani, olen oppinut, että paras tapa vastata kysyville ihmisille on, että psoriasis on vain minun tapani reagoida stressiin. Stressin tunnistaa tänä päivänä jokainen ja usein keskustelu kääntyykin heti kysyvän ihmisen elämään siten, että hän kertoo, kuinka hänen oma kehonsa reagoi stressiin. Tämä johtuu siitä, että keskivertoihminen ajattelee 95% ajastaan itseään (jollei ole jonkin ongelmaratkaisun edessä).