Psorin puhkeaminen

Aina aika ajoin nousee esiin aihe, kun jollakin puhkesi psori tai sitten oma silmä tökkää keskustelupalstojen kysymyksiin. Joskus näistä kumpuaa omakin nuoruus mieleen, jolloin se puhkesi minulle. Olin tuolloin murrosiässä jossain ala- ja yläasteen kieppeillä, kun hiusten joukossa oli muutamia ihottumaläikkiä. Tämä ei ollut ihme juttu sinänsä, sillä äidilläni oli ollut samanlaista aikoinaan. Lisäksi hän sairaanhoitajataustalla otti homman niin sanotusti haltuunsa, eikä minulle jäänyt muuta hommaa, kun laittaa voidetta päätän jos oli ärhkäkkäämpää.

Iän myötä minulle tuli muutamia täpliä johonkin kyynärpäähän tai satunnaiseen kohtaan, mutta nämä läikät oli maksimissaan kolikon kokoisia. Psorin kanssa siis pärjäsi. Kesällähän aurinko, valo ja kevyet vaatteet hoitivat kaiken aina kuntoon ja ihottumat hävisivät. Talvella asia palasi aina ajankohtaiseksi, pelasinhan jääkiekkoa aktiivitasolla. Pahimmillaan kirvely oli kovaakin, kun märät kiekkovarusteet joutui laittamaan iholle. Sillä ärsytyksellä ei voidekaan enää auttanut. Sitten joku vielä meni ja taklasi niin kyllä sattui niin pirusti!

Vaikein aika oli täysikäisyyden kynnyksellä, kun sairastin angiinan, joka hoidettiin penisilliinillä ja jälkitautina puhkesi raju täpläpsori. Sitä oli sitten meinaa joka paikassa! Olin viikon sairaalassa voiteissa, valoissa, voiteissa, valoissa vuorotellen. Tällä sai onneksi sen kuriin, mutta näkyihän ja kirveli se vielä aika rajusti joitain kuukausia. Kyllä muuten koulukaverit kyseli ja kiekkojoukkueessa suihkussa katsottiin, että mikäs sulla on? Ei siinä auttanut kuin kuitata sama rimpsu, että ”Psori, sellainen ei tarttuva ihottuma”. Joskus jos jaksoi veistellä enemmän, niin sanoi, että kyllähän tämä on aika vi…mainen, mutta hoidettavissa ja nyt on vaan tuon angiinan kautta pahempi vaihe. Jos siis sairastat angiinan ja sinulle tarjotaan penisiliiniä, mainitse psorista, sillä tälllaiseen kohtaloon voi olla joku olematon mahdollisuus pahimmillaan.

Tuosta kun mentiin eteenpäin, luulin jo moneksi vuodeksi päässeeni koko kiusasta. Sitten olikin mystisiä sormien turpoamisia, kiputiloja. Kerran vaivauduin lääkäriin julkiselle puolelle, mutta ottivat vain tulehdusarvot. Tulos oli ei tulehdusta, mutta jos sattuu, syö kipulääkettä. Tästä vuosi pari, niin samat oireet jalkapohjissa ja varpaissa. Pahimmillaan ei pystynyt kävelemään, oikeasti. Se harmitti urheilullista tyyppiä sen verran, että hermostuksissaan maksoin itseni yksityiselle reumatologille. Homma selvä, nivelpsori, lääkkeet saman tien ja tutkittiin jälkikäteen. Tutkimukset vahvisti diagnoosin ja lääkityksellä kivut menivät pois. Lääkri spekuloi että vetikö aikoinaan tuo täpläjuttu sen niveliin, mutta samapa tuo, homma nyt hallinnassa ja pystyn elämään täysipainoista elämää.

Nämä kokemukset ovat ainakin kasvattaneet epämukavien tilanteiden kohtaamista, vaikeuksista selviämistä ja väittäisin, että pidän nyt itsestäni kokonaisvaltaisemmin huolta, kun ilman tätä. Sen verran mukavuudenhaluinen olen :). Kuten aiemmissa kirjoituksissa olen kirjoittanut, on nivelpsorin kanssa eläminen hieman erilaista, kun pelkän ihottuman. Kesä ei teekään autuaaksi, koska kuuma kerää nestettä niveliin ja ne turpoavat. Se sotkee joskus taas aineenvaihdunnan. Joskus taas saattaa itse aiheuttaa epäsäännöllisellä elämänrytmillä tai ruokailuilla tilan, jossa elimistö onkin hieman ihmeissään ja taas jossain turpoaa sekä kipeytyy. Mutta nyt on ainakin tietoa, lääkkeet pitävät haitat loitolla lähes kokonaan ja kipujen aktivoituessa on kehittynyt poppakonstit, miten niistä pääsee eroon päivässä parissa. Nämä ovat ihan perus kipulääketujaus tai muutama ja jollain keinolla reilulla nestetankkauksella ja urheilulla elimistön aineenvaihdunta liikkeelle.

Tällainen tarina ja historia. Kirjoittelemisiin.

Aineenvaihdunta

Britannian reissu tuli tehtyä. Kuten viime kuukauden blogissa mainitsin, hieman jännitti, miten siellä pärjää. Reissu oli kuitenkin positiivinen yllätys. Ensimmäinen yllätys oli, että koko kymmenen päivän reissulla ei satanut, vaan hiihtoloman aikaan siellä paistoi aurinko ja lämpötilä oli 15 asteen tienoilla. Tämähän innosti minua käymään aamuisin hieman lenkkeilemässä, mikä starttasi päivät hyvin käyntiin. Myös valmennukset sai laittaa onnistumisen lokeroon ja mukava oli nauttia Newcastelen hienosta jokimaisemasta ja historiasta, kun myös Lontoon vilskeestä jalkapalloineen ja musikaaleineen. Nämä innosti kyllä maistelemaan kaiken maailman paikallisia oluita ja ruokia. Onneksi kohtuudella 

Parin viimeisen päivän aikana minulla olikin jalkapohjat todella kipeät. Uskon, että suurin syy tähän oli minun huonot kengät, joilla tamppasin ympäri Lontoota. En muistanut, miten paljon isoissa metropoleissa tulee käveltyä huomaamatta ja miten tärkeää on muistaa käyttää tukevia kenkiä. Nämä iskut ärsytti jalkoja ja kipulääkettä kului. Tämän kanssa kuitenkin pärjäsi, kun muisti urheilla hieman ja syödä järkeviä määriä.

Palasin reissusta voittajafiiliksin ja yllätyinkin, kun seuraavalla viikolla eräässä matkailumaatilalla valmentaessani, olin aika pulassa sormien ja jalkaterien turpoamisten ja särkyjen kanssa. Fläpille piirtäminen oli haastavaa. Mitään muuta en keksinyt, kun olin antanut itselleni luvan maistella kaikenlaisia kotiruoka ym. herkkuja ja tämä poikkesi radikaalimmin normaalista ruokavaliosta, mitä ulkomaanreissun aikana. En ole mikään karppaaja, mutta ruoat olivat esimerkiksi paljon hiilihydraattipitoisempia ja rasvaisempia, mitä yleensä syön ja hiilihydraatit varastoivat elimistöön nestettä melko paljon. Näin oma Personal trainer ainakin aikoinaan sanoi. Tästä vedinkin johtopäätökset että omalla kohdallani tuo aineenvaihdunta on yksi todella tärkeä elementti, mikäli haluaa pitää olon vetreänä ja kivut taka-alalla. Näillä siis eteenpäin.

Kuulua joukkoon

Ihmiset ovat yhteisöllisiä ja meillä on monia eri porukoita joihin kuulumme. Viime aikoina olen törmännyt poikkeuksellisiin yhteisöihin, joista on pakko kirjoittaa.

Nykyään on ollut paljon puhetta nuorison työllistymisen haasteista tai z- sukupolven erilaisuudesta. Lisäksi irtisanomisia ilmaantuu viime vuosien kotimaisilta mammuteilta. Minun usko ja ymmärrys on silti vankkumaton. Ainakin jos perustan näkemykseni omaan tiimivalmennustyöhöni, jota teen mm. 14 hengen tiimiyrityksen Solidealin valmentamisesta. Mistä on kyse kun parikymppiset nuoret tekevät omaehtoisesti töitä toistensa eteen. Väittäisin, että vähintään 60 tuntia viikossa. Kyseessä on Tiimiakatemian opiskelijatiimi, joka tekee vajaata parinsadantuhannen euron liikevaihtoa omassa osuuskunnassa.

Viime joulun jälkeen tapahtui muutos. Tiimin tavoite valmistumisen jälkeen on tehdä maailmanynpärysmatka asiakkaille tuotettujen palvelujen tuotoista. Tiimissä on useita tuotantoja, joilla on tietysti eri vastuuhenkilöitä. Jouluna he muuttivat linjausta. Ennen oli enemmän omat projektit joista rahat omaan ressuun. Nyt on vain yhteinen tili ja kaikki jaetaan kristillisesti tasan. Voisi kuvitella, että alkaa kyttäys ennemmin kuin vielä kovempi työmoraali. Näin kuitenkin tapahtui kun huomattiin, että yhdessä voimme päästä aidosti parempaan suoritukseen.

Mistä tämä johtui? Toki tiimi kävi pitkällisen keskustelun mistä olemme innostuneita ja kuinka haluamme työskennellä? Missä voimme olla ja valitsemme tulla parhaiksi? Sitten tiimi kävi läpi yksilöiden vahvuudet ja syntyi pelipaikkoja puhelimella asiakastatapaamisten buukkauksesta lopputuotantoon. Tämän jälkeen, kuten kaikessa menestyksessä, alkoi kurinalaisesti työ valittujen juttujen tekemiseen, mitä innovaatiotkin 99% ovat.

Mitä koulut ja työelämä voivat oppia tästä? Nuoret ja muutkin ihmiset ovat valmiita ponnistelemaan enemmän kuin annamme esimerkiksi opintosuunnitelman sijaan tyhjän paperin ja mahdollisuuden vahvistaa vahvuuksiaan ja ottaa askelia kohti unelmiaan. Opettajan rooli toki muuttuu tällaisessa väistämättä. Entä johtajan rooli työelämässä? Alhaalta ylös, kuulee sanottavan, mutta liian usein aika höpöttelyyn ja yhteistuotantoon on liian pieni. Tai siilot osastojen välillä blokkaavat loput yritykset tai tiedon virtaavuuden. Kuinka siis luoda ympäristö tukemaan ihmillistä kasvua ja kehitystä, mihin tulevaisuudenkin Suomi nojaa vahvasti? Toki olen sitä mieltä, että tietoisuus tähän suuntaan menemisestä on lisääntynyt, mutta viive oivalluksesta, käyttäytymisen, toiminnan ja systeemin muuttumiseen on vain hidas ja pitkä.

Minulla on samanlaisia huippukokemuksia isoista organisaatioistakin, mutta sana vielä Solidealista ja heidän reseptistään. Kaikkea tiimitoimintaa puntaroidaan lopulta aina emotioiden pohjalta. Siksi heillä on ollut yksi ohjaava ajatus brasilialaiselta Marcial losadalta, joka on tutkinut huipputiimejä. Hänen vinkkiensä mukaan kannattaa tarkkailla seuraavia asioita. Positiivisuus- negatiivisuus keskusteluissa. Onko näköulma minussa vai meissä? Onko tyyli avaavia kysymyksiä/näkökulmia vai sulkevia vastauksia/väittämiä?

Miksi kirjoitin tästä? En tiedä millainen muiden psoriaatikkojen tilanne on, mutta minun fiilispohjainen Pete-psori nauttii tuosta nuorisotiimistä. Minua tuo me-henki on ainakin innostanut ja antanut esimerkkiä. Ja olen onnellisessa asemassa että Petekin saa hengailla heidän kanssaan viikottain.

Mitenhän käy ilman lääkkeitä?

Helmikuun pidentynyt päivä on piristänyt mieltä. Näin tuntuu käyvän minulle joka vuosi. Keski-Suomen sää on ollut melko suotuisa ulkoliikuntaan ja olenkin puuhastellut uuden harrastuksen, luisteluhiihdon parissa. Syytä uusiin harrastuksiin lisää oma into oppia uutta ja tekijäluonteelle se löytyy monesti liikunnan parista. Ja ehkä, että nuorena ehti keskittyä vain muutamaan lajiin koska keskityin aina vaan lätkään tai futikseen. Toinen syy on ollut metotreksaatti lääkityksen tauolle laittaminen. Pyrin vähentämään kovia iskuja aiheuttavia liikuntamuotoja ihan vain varmuuden vuoksi.

Olen ollut kuukauden ilman lääkettä ja yllätyksekseni havainnut, että mitään suurta eroa ei ole ollut kropassa. Tämä on ilahduttanut suuresti, sillä olihan mielenpäällä pahimmat skenaariot. Ruokavalioon en ole tehnyt mitään muutoksia ja nautiskellut kohtuudella kaikkea mahdollista. Nyt istun juuri koneessa Britteihin pieni jännitys vatsassa. Luvassa on kansainvälinen Tiimimestarit -tiimivalmentajien valmennus. Parinkymmenen hengen ryhmä kahdeksalla kansallisuudella toki stressaa, mikä on myös toisaalta hyvä, koska silloin monesti venyy parhaaseensa. Vähintään yhtä paljon arveluttaa, miten matkarasitus, kolea meri-ilma ja erilaiset ruoat ja juomat vaikuttaa kun kroppa menee ihan omillaan? Viime reissu vuosi sitten samaisella saarella oli yhtä tuskaa ja kipulääkettä meni reilusti lääkitys päällä.

No, mielenkiintoista tosiaan nähdä. Olen melko optimisti, kuten aina. Normaalit rutiinit ja pientä liikuntaa aina välillä. Jotenkin tämä hyvä fiilis on pistänyt pohtimaan omalla kohdallani kipujen ja jonkin ruoka-aineen tai fiiliksen välillä ei ehkä olekaan mitään syy-seuraus suhteita. Tuntuu enemmänkin henkimailman jutuilta. Ehkä joku lääkäri osaa sanoa tarkemmin mikä voi vaikuttaa mihin? Itse tunnustan olevan hieman laiska aiheeseen perehtyjä. Lähimmäiset tuntuvat etsivän enemmän tietoa. Tämän oikukkaan luonteen vuoksi olenkin nimennyt sen Pete -psoriksi. Sen verran henkimaailman jutuilta tämä tuntuu välillä. Ehkäpä Pete inspiroituu omasta tsempistäni ja pysyy ruodussa. Tai jos ei, niin ehkä häntä innostaa edes session jälkeen odottava hiihtoloma, joka alkaa valioliigan paikallisottelulla pohjois -Lontoon herruudesta Arsenal - Tottenham? Katsotaan miten käy?

Heimolääke!

On se kumma juttu tuo vertaistuki?! On se mikä tahansa kaveriporukka, työpaikka tai harrastusjengi.  ”Palaute opettaa ja sitä ei voi koskaan saada liikaa” tai ”ihminen käy kiitoksella” – on niitä fraaseja, mitä kuulee työpaikan pomosta päiväkotiin.  Sitten tulee niitä tuttuja yleistyksiä, että me suomalaiset olemme huonoja palautteen tai kiitoksen antajia. En ole tästä kuitenkaan niin samaa mieltä, vaikka emme ehkä näytäkään tunteita yhtä avoimesti kuin ulkomaalaiset. Muualla maailmassa saatetaan näyttää enemmän tunteita, mutta me–henki tai toisen kunnioittaminen ja tasa-arvo ei välttämättä aina toimikaan kuten ”Strömsössä”.

Niin tai näin, mielestäni Pekka Himasen esiin nostama Rikastava Yhteisö on se juttu. Suomessa meillä on hyviä rikastavia yhteisöjä. Uskokaa. Tästä sain hyvän maistiaisen, sillä Tiimiakatemian verkosto ja sen asiakkaat, jonka eteen teen töitä, juhlivat joka vuosi tammikuussa näyttävästi syntymäpäiviään. Verkosto kokoontuu Etelä-Euroopasta saakka kylmään pohjolaan juhlimaan. Verkosto, jonka lämpöä kuvaa paremmin sana heimo, juhli kuin viimeistä päivää 19 v. Synttäreitä lähes 400 hengen voimin.

Juhlissa jaetaan aina verkoston tunnustamia palkintoja ja tänä vuonna sain kunnian olla Verkosto–palkinnon voittaja! Vertaisen palaute. Voi pojat. Taisinpa juhlia turhan railakkaasti ja psori muistutti itsestään seuraavina päivinä, mutta tuolla palautteella elää tätä vuotta vielä pitkälle. Naurattaa, että tämä metallipystistä kertominen voi vaikuttaa jäsentymättömältä ja sekavalta SM–mitaleja voittaneelle ex-kiekkoilijalle, mutta jotenkin tuo heimon tunnustus on vain niin iso juttu. Se pisti miettimään, että olisipa jokaisella joku yhteisö, missä oikeasti voi olla oma itsensä, saada palautetta ja tunnustuksia.

Tämä heimo, minkä parissa saan nyt toimia,  ei minulle löytynyt aikoinaan heti. Se vaatii monia muita kohtaamisia, mitkä jännittävät, mutta tärkeä on luottaa omaan tunteeseen ja panna itsensä likoon. Muistan aina psorilääkärini ensimmäisiä kommentteja murrosiässä, että stressi saattaa pahentaa oireita. Tällaiset heimot, mitkä siivittävät fiiliksiä esasaarismaisesti ylärekisteriin, eikä alarekisteriin kannattaa aktiivisesti etsiä. Liikkeenjohdon kirjallisuus puhuu, että elämäsi strategisin valinta on mihin heimoon kuulut. Voiko tässä heimossa olla puoli totuutta psorin kanssa pärjäämiseen? Nyt heimo-palkinnon voimissa toivon, että jokaisella olisi rohkeutta äänestää jaloillaan ja hakeutumaan harrastamaan, työskentelemään, elämään niihin rikastaviin yhteisöihin, jotta Nämä pärjäisivät ja alarekisteri–yhteisöt hiipuisivat. Aina voi valita.

Tämä kuulosti aivan presidentinvaalien puheelta, mutta menköön näin vaalien alla :)

Tsemppiä kaikille vertaisille!

Ja jälleen oma pelin kimppuun

Loppiainen on ohi ja minulle se merkitsee aina joulunajan ja samalla joululoman loppua. Parin viikon loma teki hyvää, sillä ennen joulua alkoi jo virta kyllä loppumaan. Hektinen ja työreissujen täyteinen syksy olivat vieneet voimia ja voimien myötä yleensä katoaa jossain vaiheessa ajatus itsensä huolehtimisestakin.  
Näin vuoden alussa osaa ihmisiä ärsyttää aina mainoksissa ja lööpeissä tunkevat tammikuun laihduttamiset tai tipattomat jaksot. Mutta hei, miksei? Monesti itsensä johtamiseen paremmille laduille tarvitaan joku liikkeelle paneva voima. Jos se on vuodenvaihde tai edellä mainitut teemat, jotka sen laittavat liikkeelle - iloitse siitä, tekemiset ratkaisevat. Minulle toimii - ehkä jääkiekkotaustasta johtuen - tällainen kausittainen ajattelu todella hyvin. Vuoden alku innostaa virittämään itseni ja oma ”Oy Minä Ab” takaisin siihen vireeseen, mikä minulle ja kropalleni sopii parhaiten.

Tuossa Oy Minä Ab:ssa on toki monta ulottuvuutta työstä, perheestä ja kavereista aina fyysiseen sekä henkiseen hyvään oloon ja tasapainoon. Mistä siis lähteä liikkeelle?  Itse tykkään lähteä yksinkertaisista tavoitteista ja monesti se tarkoittaa fysiikan kuntoon laittamista. Varsinkin nivelpsorin puhkeamisen jälkeen. Tavoitteiden on hyvä olla mitattavia ja toki ne on itsellänikin niitä, mutta tärkeintä on purkaa ne keinoiksi, kuinka saavuttaa nämä tavoitteet ja mitä se vaatii? Itse tiedän, että fysiikan kunnossa pitäminen vaatii minulta liikuntaa 4 kertaa viikossa. Mitä muuta? Tiedän, että kevään aikana yön yli kestäviä reissupäiviä kotimaassa tai ulkomailla tulee olemaan noin 80. Se vaatii kurinalaisuutta seisovissa pöydissä, illallisilla ja saunailloissa. Lenkkitossut kulkevat minulla aina mukana, mutta lenkillä käyminen olekaan minulle se haaste. Tiedän heikoksi kohdakseni sosiaalisen paineen. Kun muistaisi illanvietoissa, mikä on itselle parasta, eikä intoutuisi liikaa ryhmän mukana sellaiseen, jonka takia saa parannella niveliä seuraavan viikon ja syödä kipulääkkeitä. Jos lähtökohta on, että on jo valmiiksi fyysisesti romuna, tekee se valmentajan työstä aina vain haastavampaa. Onneksi olen kokenut ihmisten ymmärtävän hyvin, kun kerron hieman taustojani.

Osa tuntee huonoa omatuntoa, jos paino on noussut tai joku elämänosan alue on hetkellisesti rempallaan. Itse näen sen enemmän tämän nivelpsorin kanssa, että minulla on erilaisia kausia ja pelejä, joissa on eri teemoja. Ne muuttuvat iän, ympäristön tai minkä lie mukana. Tämän vuoksi en oikein edes usko, että vakaa tai selkeä pitkäaikainen olotila olisi mahdollinen. Jos joskus on hyvä tilanne, niin ehkä se onkin hetkellinen selkeyden harha, kuten entinen kollega sanoi. Tärkeämpää on osata elää muuttuvien tilanteiden kanssa, on se sitten psoriin liittyvää tai elämään muuten. Psorin kanssa olen pyrkinyt selvittämään aina, mikä on elimistöni peli, mitkä ovat sen säännöt ja missä sijaitsee maali? Tämän itsensä johtamisen pelin selättäminen mahdollistaa minulle ne mahtavat työkokemukset ja elämän, jonka yrittäjänä olen saanut luotua hyvien kumppaneiden kanssa. Tämä innostava näky ja kokemukset jaksavat innostaa minut aina uuteen nousuun ja selättämään itseni ja tavoitteeni.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille ja ei muuta kuin omien innostavien unelmien kautta omia ”pelejä” selättämään. Tällä matkalla, muista palkita itsesi ja olla myös armollinen.